Valmistaudu hieman postiivisempaan kirjoitukseen, sillä tänään minulla oli
se parempi päivä.
Se pääsi yllättämään täysin puun takaa, koska vielä eilen kaikki oli päässäni täysin päinvastoin.
Nykyään sitä osaa jo melkeinpä odottaa tuon pitemmän ahdistuksessakieriskelyn jälkeen.
Minun aamuni ei vielä ollut se parempi aamu, sillä se alkoi liian aikaisella terapeuttitunnilla.
Sellaisella, joista en ole vielä ikinä oppinut pitämään.
Joka kerta siellä puhutaan niistä samoista asioista, ja joka kerta minä en osaa vastata niihin samoihin kysymyksiin. Kommunikointi hoituu minun osaltani melkein kokonaan 'kyllä' tai 'ei' vastauksilla.
Tai vaihtoehtoisesti nyökkäyksillä ja päänpudistuksilla.
Menen vain täysin takalukkoon.
Ahdistun siitä kun minun oletetaan puhuvan sairaudestani (minusta on vaikea kutsua sitä tuolla nimellä. Usein se on lievemmin vain 'syömishäiriö' tai 'sh') ja vastauksia yritetään väkisin lypsää minusta ulos.
Joskus järkevämmältä terapiamuodolta tuntuisi se että molemmat vain istuisivat hiljaa, ja minä joko sanoisin jotain, tai sitten en sanoisi mitään.
En usko että minäkään kestäisin hiljaisuutta kovin kauaa, ja vaikka kestäisinkin, ainakin hiljaisuudelle olisi vaikeampi toistella joota ja eitä.
Vaan koska parempi päiväni ei alkanut psykiatrian yksikössä, sen täytyi alkaa jossain koulussa.
Tarkemmin sanottuna ruokasalissa, kun sain lounaalla syötyä vain leivänpuolikkaan.
(Älkää hämmästykö siitä että puhun niin usein ruokalasta, se johtuu siitä että se on minulle yksi vaikeimmista paikoista. Yksi vaikeimmista tässä mielessä.)
Minusta tuntui koko ajan että olisin aivan helposti pystynyt syömään muutakin, mutta silti päädyin yhteen ainoaan leipään josta siitäkin söin vain puolet.
Se jäi vaivaamaan, sillä en osaa sanoa miksi ihmeessä valitsin taas tämän vaihtoehdon, vaikka pää tuntui sanovan ihan muuta.
Oikeasti se ei varmaankaan sanonut mitään, ehkä se vain totteli kiltisti sitä joka ei saisi määrätä.
Sitten kotona riisuin housut ja astuin vaa'alle niin varovasti ettei se vain rikkoutuisi allani.
Kuinka ollakaan luvut olivat pudonneen alaspäin.
Jo toista kertaa päätän yrittäväni nyt ihan tosissani. Toivon että tällä kertaa se päätös kestäisi pidempään, vaikka ei se ole toivosta kiinni, vaan itse päätöksestä ja sen lujuudesta. (Aivan kuin puhuisin tupakoinnin lopettamisesta...)
Vaikka kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä, vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti