Sähköposti on pelkkää valkoista ruutua, mutten keksi mitä laittaisin sen iänikuisen hein tilalle, kuulostamatta kuitenkaan naurettavalta.
"Terve,"
Onko mitään mielikuvituksettomampaa hein lisäksi?
Pöydälle ei mahdu, tuoli on muuttunut väliaikaiseksi tietokonepöydäksi ja istun raidallisella räsymatollani villakoirien seurana. Odotellen että ne saavuttavat pyyhekumin tai tupakan pituuden.
Oppihan pienenä jo Urpoa ja Turpoa lukiessaan että imurit ovat ilkeitä kaikki, ei niitä saa herättää.
Minulle ehdotettiin fysioterapiaa. Niin varmaan. Siellä vertaillaan aliravittua ja normaalia kehoa ja lytätään samalla (mutta tahattomasti) motivaatiot saavuttaa jälkimmäinen. Ja ehkä myös ensimmäinen. Kaipaisin vain lisää ja lisää vahvistusta sille ajatukselle etten muutu oikeasti vaikka paranisin.
Mutta tällä menolla päädyn vain siihen välitilaan jossa olen puoliksi terve ja se toinen. Sekö on hyvä?
Välillä häpeän noita valetyperiä kysymyksiäni (ajatuksia niiden takana) jotka eivä ole kellekään ja kuitenkin kaikille jotta joku edes muistaisi piristää surkeaa mieltäni joka on päättänyt ystävystyä mielikuvitukseni kanssa saadakseen tasoistansa seuraa.
Ravintolassa kieltäydyn valitsemasta annosta. Ei tee edes mieli. Pitäisikö tehdä? Sitten ne valitsevat minun puolestani ja vielä viimeisellä hetkellä saan pyydettyä annoksen edes ilman kastiketta. Pienen pieni helpotus, mutta helpotus sekin.
Inhottavaa, salaatti oli kuitenkin pilattu kastikkeella.
Valkoisessa takissa lentää varpusia ja sukkahousuissa on kerrostaloja. Ja kynsilakka on merivettä autiosaaren ympäriltä joten olen ihan tyytyväinen.
"Terve,"
Onko mitään mielikuvituksettomampaa hein lisäksi?
Pöydälle ei mahdu, tuoli on muuttunut väliaikaiseksi tietokonepöydäksi ja istun raidallisella räsymatollani villakoirien seurana. Odotellen että ne saavuttavat pyyhekumin tai tupakan pituuden.
Oppihan pienenä jo Urpoa ja Turpoa lukiessaan että imurit ovat ilkeitä kaikki, ei niitä saa herättää.
Minulle ehdotettiin fysioterapiaa. Niin varmaan. Siellä vertaillaan aliravittua ja normaalia kehoa ja lytätään samalla (mutta tahattomasti) motivaatiot saavuttaa jälkimmäinen. Ja ehkä myös ensimmäinen. Kaipaisin vain lisää ja lisää vahvistusta sille ajatukselle etten muutu oikeasti vaikka paranisin.
Mutta tällä menolla päädyn vain siihen välitilaan jossa olen puoliksi terve ja se toinen. Sekö on hyvä?
Välillä häpeän noita valetyperiä kysymyksiäni (ajatuksia niiden takana) jotka eivä ole kellekään ja kuitenkin kaikille jotta joku edes muistaisi piristää surkeaa mieltäni joka on päättänyt ystävystyä mielikuvitukseni kanssa saadakseen tasoistansa seuraa.
Ravintolassa kieltäydyn valitsemasta annosta. Ei tee edes mieli. Pitäisikö tehdä? Sitten ne valitsevat minun puolestani ja vielä viimeisellä hetkellä saan pyydettyä annoksen edes ilman kastiketta. Pienen pieni helpotus, mutta helpotus sekin.
Inhottavaa, salaatti oli kuitenkin pilattu kastikkeella.
Valkoisessa takissa lentää varpusia ja sukkahousuissa on kerrostaloja. Ja kynsilakka on merivettä autiosaaren ympäriltä joten olen ihan tyytyväinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti