Kaupasta saa mainosilmapalloja mukaansa ja pikkusiskolle tarkoitetut foliokappaleet seuraavat perässäni kuuliaisina. Olisivatpa ne lintuja talutushihnoissa.
Miten jokin sisältä tyhjä voikin olla niin hauska, vaikka iloiset värit ja metallinkiilto korvaavat tietysti sen puutteen.
Voiko se olla niin ihmisissäkin? Entä jos onkin sisältä täynnä mutta ulkoa yksivärisen harmaa ja kiilloton?
Mutta sisko kuitenkin ilahtui.
Ja minä hankin kehykset niille puupiirustuksille joista kerroin aiemmin.
Viikonloppuna sain päähäni että haluan kirjoituskurssille, avasin tietokoneen ja ymmärsin olevani onnettoman myöhässä. Kaikki lupaavat kurssit olivat jo käynnissä, loppuneet tai ainoastaan aikuisille suunnattuja.
Ajatellaanko aikuisten poikkeuksetta olevan niin paljon kehittyneempiä myös kirjoittamisessa, ettei heidän kanssaan voi edes samalle kurssille laskea nuoria joilla on, hyvänen aika, vielä peruskoulutuskin kesken ja varmasti aukkoja verbiopissa sun muussa kaunokirjallisuuden suhteen tuiki hyödyllisessä?
Ehkä minun on uskaltauduttava edes käymään siinä sanataidekoulussa, johon olen tähän asti vannonut olevani menemättä. Syy siihen on nolostuttavan typerä ja perua enintään kolmannelta luokalta. (Pitäisikö tässä ajassa muka osata muuttaa käsityksiään?)
Ensin ajattelin sanataidekoulun olevan vaihtoehto "paremman puutteessa", mutta luettuani sivuilta joitakin siellä kirjoitettuja tekstejä, huomasin pitäväni siitä sanojen harkitusta tarkoituksettomuudesta, jonka takaa kuitenkin löytyy hiljalleen avautuva kammio, vaikka se sitten näyttäytyisikin erilaisena jokaiselle lukijalle.
Vai olenko vain taiteellisuudessani vajaa tai mielikuvitukseton, kun en saa niistä irti mitään yksiselitteisyyttä?
Minä kuitenkin inhoan seistä vieressä kun minun kirjoitustani luetaan ääneti tai ääneen, joten en ole alkuunkaan varma asiasta.
Lehdenjakaja ei ollut minun puolellani tänä aamuna. Sain suorittaa joka-aamuisen hetkeni suuren paperinipun kanssa vasta kolmelta päivällä (tai iltapäivällä, kuten jotkut sitä nimittävät), ei sinänsä suuri menetys mutta silti se sekoitti rutiinejani hieman.
Lehden välistä jääminen oli toisaalta myös hyvä asia, ja toi lisäaikaa minulle joka vielä aamulla hosuin muistitikun, tietokoneen ja kameran kanssa päämääränäni saada kuvat mahdollisimman nopeasti tietokoneen kautta muistitikulle. Siinäkin meni vartti.
Tämä tapaisissa taidoissa luotan enemmän logiikkaani kuin asioiden kunnolliseen opetteluun, mikä vaatii aina hieman lisäaikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti