Olen aina toivonut että ihmiset vain nukkuisivat pois vanhuuttaan, ilman sen suurempia kipuja, mutta isovanhempien luona saan kuulla taas miljoona vaivaa ja kuulumisia sairaalasta.
Olisipa joku ajatellut pidemmälle suunnitellessaan tätä mahdottoman kehittynyttä lääketiedettämme. Silloin (toivottavasti vanhat) ihmiset voisivat kuolla jo ensimmäisen vaivan jälkeen, eikä heidän tarvitsisi elää vain odottaen seuraavaa.
Lopuksi käydään ostamassa niille ruokaa ja pakataan se liian moneen muovipussiin, luultavasti siksi etteivät ne päivittelisi täyteen ahdettuja kantamuksia joita heidän takia joudutaan raahaamaan. Parempi siis pakata monta kevyttä pussia. Mutta sitä ei kukaan myönnä.
Liikennevaloissa kadun ylittää mies, joka taluttaa suomenhevostaan kuin koiraa ja se saa minut hymyilemään ja viereiset autot avaamaan ovensa vilkuttaville käsille. Äidistä mies on täysi hullu ja koko homma on liian vaarallista (hevoset kun ovat niin arvaamattomia eläimiä), mutta aina ei ole mukavaa ajatella sillä tavalla.
On vapauttavaa (ja hyvin vaikeaa) jättää ajatukset sillä tavalla puolitiehen, juuri ennen kuin muistaa kaikki vaarat ja varjopuolet.
Vesirännit itkevät itkemästä päästyään eikä kukaan toivo enää lisää lunta. Kumpa pilvet, korkeapaineet, merivirrat ja ilmavirtauksen ymmärtäisivät sen myös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti