Yleensä näin hyvä tuuli on merkki siitä, että jossain pinnan alla menee huonosti vaikken sitä itse tajuakaan.
Toivon kuitenkin ettei tällä kertaa olisi niin, yritän unohtaa ateriat jotka jäivät kaapin tai roskiksen syvyyksiin, käyn pitemmillä kävelyillä ja olen iloisempi.
Tänään toteutin tätä ideologiaa niin esimerkillisesti, että vielä ulkoa tultuanikin minun oli pakko hyppiä huoneessani kummallisen energianpurkauksen voimasta.
Vaikka tapani mukaan edelleenkin vetäydyn huoneeseeni aina juuri ennen kuin muut tulevat kotiin.
Pidän syksystä ja keväästä, syksystä ehkä hitusen enemmän. Kesä ja talvi ovat laiskoja ja epämiellyttäviä vuodenaikoja siitäkin syystä, että ne ovat kuin ilkeitä kuninkaita jotka ottavat kaiken kunnian tekemättä itse mitään.
Kevät on yleensä ihmisille vain välitila kahden päävuodenajan keskellä, talvelle se on työstäjä ja palvelija.
Keväällä on työtä siinä että se saa sulatettua kaiken lumen pois ennen kuin kesä suvaitsee nousta näyttämölle, se työskentelee olemattomalla palkalla eikä saa kaikkea kiitosta jonka se ansaitsisi.
Ja kevään pienet kukatkin kuolevat kesän pröystäilevien luomusten alle.
Syksy taas imee pois tieltä kesän välinpitämättömänä taakseen jättämää lämpöä. Se puhdistaa puut lehdistään, jotta talvella olisi paremmin tilaa laskeutua niiden oksille puhtaan valkoisena ja huomiostaan nauttien iskostua ihmisten lumen määrää kauhisteleviin puheisiin.
Ja kukaan ei muista enää syksyä koska lehdetkin talvi on jo haudannut.
Aina ihastellaan vain lumen hohdetta ja kesän väreileviä auringonlaskuja, eikä muisteta ettei niitä olisi ilman syksyä ja kevättä.
Toki arvostaen puhutaan myös syksyn väreistä ja kevään leskenlehdistä, mutta niihin ei ujuteta sellaista loistetta kuin talveen ja kesään.
Tästä voisi kirjoittaa vaikka satukirjan, jos sellaista ei olisi jo kirjoitettu.
Opin eilen, ettei kannata laittaa lainakirjan väliin mitään tärkeää ja paperinohutta.
Varsinkaan jos muistaa sen olevan kirjan välissä vasta sitten, kun kirja on palautettu kirjastoon kaksi päivää sitten. Ja varsinkaan jos kirja on sellainen, jolla on pitkä varausjono.
Olen hyvin, hyvin kateellinen sille, joka onnekkaana saa kaupanpäällisiksi minun korttini josta maksoin kaksi euroa ja jonka olisin laittanut seinälleni.
Lohduttaakseni itseäni poikkesin kävelyllä kirjastoon, hakemaan kirjan jonka väliin kukaan ei ollut unohtanut mitään.
Uusi päivitystapani on näköjään kirjoittaa harvoin, mutta sitäkin pitempiä (puuduttavampia) sepustuksia.
Toivon kuitenkin ettei tällä kertaa olisi niin, yritän unohtaa ateriat jotka jäivät kaapin tai roskiksen syvyyksiin, käyn pitemmillä kävelyillä ja olen iloisempi.
Tänään toteutin tätä ideologiaa niin esimerkillisesti, että vielä ulkoa tultuanikin minun oli pakko hyppiä huoneessani kummallisen energianpurkauksen voimasta.
Vaikka tapani mukaan edelleenkin vetäydyn huoneeseeni aina juuri ennen kuin muut tulevat kotiin.
Pidän syksystä ja keväästä, syksystä ehkä hitusen enemmän. Kesä ja talvi ovat laiskoja ja epämiellyttäviä vuodenaikoja siitäkin syystä, että ne ovat kuin ilkeitä kuninkaita jotka ottavat kaiken kunnian tekemättä itse mitään.
Kevät on yleensä ihmisille vain välitila kahden päävuodenajan keskellä, talvelle se on työstäjä ja palvelija.
Keväällä on työtä siinä että se saa sulatettua kaiken lumen pois ennen kuin kesä suvaitsee nousta näyttämölle, se työskentelee olemattomalla palkalla eikä saa kaikkea kiitosta jonka se ansaitsisi.
Ja kevään pienet kukatkin kuolevat kesän pröystäilevien luomusten alle.
Syksy taas imee pois tieltä kesän välinpitämättömänä taakseen jättämää lämpöä. Se puhdistaa puut lehdistään, jotta talvella olisi paremmin tilaa laskeutua niiden oksille puhtaan valkoisena ja huomiostaan nauttien iskostua ihmisten lumen määrää kauhisteleviin puheisiin.
Ja kukaan ei muista enää syksyä koska lehdetkin talvi on jo haudannut.
Aina ihastellaan vain lumen hohdetta ja kesän väreileviä auringonlaskuja, eikä muisteta ettei niitä olisi ilman syksyä ja kevättä.
Toki arvostaen puhutaan myös syksyn väreistä ja kevään leskenlehdistä, mutta niihin ei ujuteta sellaista loistetta kuin talveen ja kesään.
Tästä voisi kirjoittaa vaikka satukirjan, jos sellaista ei olisi jo kirjoitettu.
Opin eilen, ettei kannata laittaa lainakirjan väliin mitään tärkeää ja paperinohutta.
Varsinkaan jos muistaa sen olevan kirjan välissä vasta sitten, kun kirja on palautettu kirjastoon kaksi päivää sitten. Ja varsinkaan jos kirja on sellainen, jolla on pitkä varausjono.
Olen hyvin, hyvin kateellinen sille, joka onnekkaana saa kaupanpäällisiksi minun korttini josta maksoin kaksi euroa ja jonka olisin laittanut seinälleni.
Lohduttaakseni itseäni poikkesin kävelyllä kirjastoon, hakemaan kirjan jonka väliin kukaan ei ollut unohtanut mitään.
Uusi päivitystapani on näköjään kirjoittaa harvoin, mutta sitäkin pitempiä (puuduttavampia) sepustuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti