Kuulin eilen erttäin mieleenpainuvan tarinan koirasta ja maksalaatikosta.
Painottaen sanaa kuulin, en siis keksinyt. Eikä keksinyt kukaan muukaan.
Pieni koira oli kerran tai pari elämässään saanut maistaa erään herkkukaupan maksalaatikkoa. Herkkukauppa oli kalliin puoleinen ja sillä oli ranskalaiselta kalskahtava nimi, jota en valitettavasti pysty muistamaan sillä juuri nimi olisi tuonut kotoisan säväyksen kertomukseen.
Kuitenkin, siitä lähtien koira ei suostunut enää syömään mitään muuta kuin gourmet maksalaatikkoaan.
Kyllä sille yritettiin muutakin tarjota, tuloksetta. Ruokakipossaan se salli näkyvän enää vain näitä tiettyjä maksalaatikkosiivuja joita se oli alkanut rakstaa koko .
Eikä ainakaan niitä koiranruokia joista ihmiset kuvittelevat koirien pitävän.
Mutta herkkukauppa lopetettiin. Luonnollisesti maksalaatikon saatavuus hupeni siinä samassa hetkessä nollaan, sillä se oli ollut herkkukauppa ainoaa laatuaan.
Ja tästä on muuten aikaa, se oli ennen nettin suurinta tulemista.
Koira ei enää saanut maksalaatikkoaan, eikä mikään tavanomainen ruoka edelleenkään kelvannut.
Oli kuitenkin vielä yksi herkku josta se piti, nimittäin silakanruodot. Niinpä koiralle paistettiin joka päivä silakoita, niistä otettiin suurin osa lihasta pois (sillä se ei tälle kulinaristille kelvannut) ja tarjottiin pelkät ruodot joita koira rouskutti näyttäen tyytyväiseltä. Joskus se kuitenkin vilkaisi kuppiin katsottuaan omistajaansa pettyneenä ja hieman paheksuvana.
Kului aikaa ja vanhoilla päivillään koira sairastui ja lakkasi huonovointisena kokonaan syömästä. Viimeinen yritys oli Aschanin prinsessaleivos, mutta ei, ei sekään.
Ja sitten se koira kuoli.
Oletteko muka kuulleet paljon parempia todisteita siitä, miten sellainen asia kuin 'vain maksalaatikko' voikin muuttua hetkessä termiin "se maksalaatikko".
Se oli vain tarina nirsosta ja hemmotellusta pikkukoirasta jolla ei ole paljoakaan arvoa tai vaikutusvaltaa tässä maailmassa, mikä siitä juuri tekeekin niin hellyttävän kaikessa pienuudessaan.
Ja myös se, etten minä joka päivä kuule tällaisia tositarinoita joita voi muistella vielä jälkikäteen vaikka etsiessä hymyä jota ei tunnu olevan olemassakaan. Ei se auta, mutta se vie turhana aivojentäytteenä olevia ajatuksia hetkeksi kauemmas.
Sen koiran olisi toivonut vielä vanhoilla päivillään saavan viimeisen kerran syödä sitä maksalaatikkoa.
Painottaen sanaa kuulin, en siis keksinyt. Eikä keksinyt kukaan muukaan.
Pieni koira oli kerran tai pari elämässään saanut maistaa erään herkkukaupan maksalaatikkoa. Herkkukauppa oli kalliin puoleinen ja sillä oli ranskalaiselta kalskahtava nimi, jota en valitettavasti pysty muistamaan sillä juuri nimi olisi tuonut kotoisan säväyksen kertomukseen.
Kuitenkin, siitä lähtien koira ei suostunut enää syömään mitään muuta kuin gourmet maksalaatikkoaan.
Kyllä sille yritettiin muutakin tarjota, tuloksetta. Ruokakipossaan se salli näkyvän enää vain näitä tiettyjä maksalaatikkosiivuja joita se oli alkanut rakstaa koko .
Eikä ainakaan niitä koiranruokia joista ihmiset kuvittelevat koirien pitävän.
Mutta herkkukauppa lopetettiin. Luonnollisesti maksalaatikon saatavuus hupeni siinä samassa hetkessä nollaan, sillä se oli ollut herkkukauppa ainoaa laatuaan.
Ja tästä on muuten aikaa, se oli ennen nettin suurinta tulemista.
Koira ei enää saanut maksalaatikkoaan, eikä mikään tavanomainen ruoka edelleenkään kelvannut.
Oli kuitenkin vielä yksi herkku josta se piti, nimittäin silakanruodot. Niinpä koiralle paistettiin joka päivä silakoita, niistä otettiin suurin osa lihasta pois (sillä se ei tälle kulinaristille kelvannut) ja tarjottiin pelkät ruodot joita koira rouskutti näyttäen tyytyväiseltä. Joskus se kuitenkin vilkaisi kuppiin katsottuaan omistajaansa pettyneenä ja hieman paheksuvana.
Kului aikaa ja vanhoilla päivillään koira sairastui ja lakkasi huonovointisena kokonaan syömästä. Viimeinen yritys oli Aschanin prinsessaleivos, mutta ei, ei sekään.
Ja sitten se koira kuoli.
Oletteko muka kuulleet paljon parempia todisteita siitä, miten sellainen asia kuin 'vain maksalaatikko' voikin muuttua hetkessä termiin "se maksalaatikko".
Se oli vain tarina nirsosta ja hemmotellusta pikkukoirasta jolla ei ole paljoakaan arvoa tai vaikutusvaltaa tässä maailmassa, mikä siitä juuri tekeekin niin hellyttävän kaikessa pienuudessaan.
Ja myös se, etten minä joka päivä kuule tällaisia tositarinoita joita voi muistella vielä jälkikäteen vaikka etsiessä hymyä jota ei tunnu olevan olemassakaan. Ei se auta, mutta se vie turhana aivojentäytteenä olevia ajatuksia hetkeksi kauemmas.
Sen koiran olisi toivonut vielä vanhoilla päivillään saavan viimeisen kerran syödä sitä maksalaatikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti