Kun et tiedä mitä puhut, kuvittele puhuvasi säästä

Lääkäri on kaunis, nuori, hoikka ja lyhyt.
Olen melkein häkeltynyt, kun sisään tullessani hän istuu saman pöydän takana, samalla tuolilla jolla totuin viime vuoden aikana näkemään aina saman, pyylevän ja keski-ikäisen terveydenhoitajan jonka hiukset ovat kreppiraudalla väännettyä pellavakuitua.

Terveystodistukseen ei merkitä syömishäiriötä, hän ei pidä sitä tarpeellisena ja liian leimaavana. Miten niin leimaavana.
Myöskään painoa ja pituutta ei merkitä, ne eivät kuulemma ole minun kohdallani juuri nyt oleellisia. Ehkä painon pitäisikin muuttua, mutta miksei pituutta?
Normaalipainossako muka kasvaisin (tai lyhenisin) vieläkin, vaikka kasvupyrähdys on jo takana päin.

Olisi ihanaa päästä taas matkalle toiseen maahan, se saa kaipaamaan sitä aikaa kun joka hiihtoloma vietettiin espanjassa.
Nykyään ei jakseta lähteä, kaikkea on liikaa ja liian vähän ja kolmas syy olen minä. Ja nämä syyt ovat vanhempieni sanelemia, eivät minun.

Koska olen kiusaantuneita keskusteluja aiheuttava murheenkryyni ja liian heikko lähtemään mihinkään, pyörtyisi kuitenkin lentokoneessa.
Eivätkä ne halua lähteä ulkomaille asti väittelemään syömisestä ja kuuntelemaan minun valitustani.
Mutta mitä valitusta?
Vaikka minä luulen pitäväni tarkasti kaikki tunteet ja mielipiteet sisälläni.
Jo se, että normaaliin äänensävyyn huomautan jotakin, ihan mitä vain, minua varten kauhotusta annoksesta, tulkitaan typerän syömishäiriöisen valitukseksi ja siihen suhtaudutaan ääntä korottamalla.

Paras tapa olisi miettiä asia kaikkien kannalta ja todeta sitten että muillakin on oikeus ärsyyntyä sairaudestani ihan yhtä paljon. Senhän ei kuitenkaan pitäisi olla osa minua, vaan vähän kuin ulkopuolinen tekijä.

Sitten voisi kehittää tilanteeseen jonkin selvän kaava jolla sen saisi sovitettua hienoksi lauseeksi (tai pariksi), ottaa lause ylös ja antaa asian olla.
Monimutkaista ehkä, mutta jos jaksan tehdä niin se on yleensä toimivaa.
Tällä kertaa en tee niin vaan valitan reilusti omasta puolestani. Keskityn vain pitämään muiden käytöstä todella epäioikeudenmukaisena minua kohtaan koska se on helppoa ja itseään on mukavampi pitää uhrina.


Ääni, sumuisen tunkkainen, joka kuuluu kun auto ajaan loskaisella tiellä ja roiskuttaa märkää peräänsä, on kuin rumia riitasointuja trumpetilla. Mutta pidän silti keväästä.