"Sä näytit silloin luokassa jo paljon terveemmältä ja hyvinvoivalta!", terveydenhoitaja läväyttää vasten naamaa kun minä koetan vasta toipua edellisestä huimauksesta.
Pahuksen piikkikammo.
Terveemmältä ja hyvinvoivalta, todellako? Minua melkein oksettaa, mutta vain melkein, koska ajatukseni ovat sillä hetkellä käsivarressani jota koskee kuin nyrkiniskun jäljiltä.
Luultavasti näytän enemmän kuin hyvinvoivalta enkä olisi halunnut kuulla sitä heti aamusta muusta kuin omasta suustani. Siinä on jo tarpeeksi kestämistä.
Mustatukkainen (parin päivän takainen se) kertoo ettei ole syönyt mitään eilenkään ja vasta silloin minua oksettaa oikeasti. Kehtaankin kuulostaa huolestuneelta kun huomautan että pian se
Turha siis yrittää enää. Voisi saman tien lopettaa sen leikkimisen ja alkaa syödä kunnolla niin välttyisi loputtomalta hoitaja-terapeutti-ravitsemusterapeutti-psykiatri- neliön ravaamiselta. Muttei se puhuminen kuitenkaan auta, sanoo kokemus.
En minä oikeasti ole yhtään huolissani, vain iljettävän kateellinen siitä koskemattomuuden ja euforian (vihaan tuota sanaa) tunteesta jota sen täytyy tuntea.
Silloinkin kun se näkee minun syövän lounaalla, herrajumala, kokonaisen leivän margariinilla ja salaattia.
Niin minäkin olisin tuntenut ja se on typerää, typerää ja olen silti kateellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti