Kadulla koiraa ulkoiluttaa tyttö jolla on jalassaan punaisen kumisaappaat. Labradorinnoutaja.
Jokin tässä yhtälössä saa minut valpastumaan ja kohottamaan katseeni etsimään kasvoista jotain, minkä sovittaa yhteen saappaiden ja koiran kanssa. Mitään muuta ei kuitenkaan löydy, kasvot ovat sumua ja tunnistamattomat. Sellaiset, joista muisti ei saa otetta.
Kummallista miten muistan hänen kumisaappaidensa värin mutten muuta. Ah niin, ja myös hiusten punaisen raidan joka oli paikallaan vain kuukauden. Se on pieni aika siihen verrattuna, miten pitkään hänet tunsin.
Koirankin muistan, labradorinnoutajan jonka korvat haisivat inhottavilta ja haisevat ehkä edelleen. Ja hirven malliset kynttilänjalat kirjahyllyllä jossa ei ollut ainuttakaan kirjaa.
En ole varma, haluaisinko edes muistaa hänestä enempää. Tapaamisesta puhumattakaan.
Mutta jos näit itsesi edellisessä kappaleessa, jos tiedät unohtaneesi puolet jostakin jonka joskus tunsit, kertoisitko?
Näen usein unta, jossa silmäni sulkeutuvat väkisin. Mukaan lukien viimeyö.
Eikä se ole yksi ja sama uni jossa niin käy, vaan lähes kaikki unet joista ylipäänsä muistan jotakin.
Sen ei tarvitse olla painajainen eikä unelma. Silmäni ovat joka tapauksessa kiinni ja olen sokea kun haluaisin nähdä. Ja niin joku osa jää aina näkemättä.
Unessahan tietää yleensä mitä tapahtuu vaikkei näkisi mitään, niin olen kuullut. Siinäkin asiassa minun uneni tekevät poikkeuksen. Ne jatkuvat samassa ympäristössä kun olen saanut silmäni auki, mutten koskaan saa tietää mitä minulta jäi näkemättä.
Näinollen omien unienikin tapahtumat ovat mysteeri minulle.
Joka tapauksessa olen kiitollinen siitä että nykyään pystyn näkemään edes näitä unia koska en heräile tunnin tai parin välein.
Minulla ei muuten ole ikinä ollut kissoja enkä ole ikinä tuntenut yhtäkään kissaa.
Mutta talvikollani on ilmeisesti kasvain ja koetan vain ymmärtää miten suhtautua. Vaikka eläväthän ne terveinäkin korkeintaan vaivaiset kolme vuotta, joten turha yrittää tunteilla liikaa ennenaikaisesta kuolemasta.
Jokin tässä yhtälössä saa minut valpastumaan ja kohottamaan katseeni etsimään kasvoista jotain, minkä sovittaa yhteen saappaiden ja koiran kanssa. Mitään muuta ei kuitenkaan löydy, kasvot ovat sumua ja tunnistamattomat. Sellaiset, joista muisti ei saa otetta.
Kummallista miten muistan hänen kumisaappaidensa värin mutten muuta. Ah niin, ja myös hiusten punaisen raidan joka oli paikallaan vain kuukauden. Se on pieni aika siihen verrattuna, miten pitkään hänet tunsin.
Koirankin muistan, labradorinnoutajan jonka korvat haisivat inhottavilta ja haisevat ehkä edelleen. Ja hirven malliset kynttilänjalat kirjahyllyllä jossa ei ollut ainuttakaan kirjaa.
En ole varma, haluaisinko edes muistaa hänestä enempää. Tapaamisesta puhumattakaan.
Mutta jos näit itsesi edellisessä kappaleessa, jos tiedät unohtaneesi puolet jostakin jonka joskus tunsit, kertoisitko?
Näen usein unta, jossa silmäni sulkeutuvat väkisin. Mukaan lukien viimeyö.
Eikä se ole yksi ja sama uni jossa niin käy, vaan lähes kaikki unet joista ylipäänsä muistan jotakin.
Sen ei tarvitse olla painajainen eikä unelma. Silmäni ovat joka tapauksessa kiinni ja olen sokea kun haluaisin nähdä. Ja niin joku osa jää aina näkemättä.
Unessahan tietää yleensä mitä tapahtuu vaikkei näkisi mitään, niin olen kuullut. Siinäkin asiassa minun uneni tekevät poikkeuksen. Ne jatkuvat samassa ympäristössä kun olen saanut silmäni auki, mutten koskaan saa tietää mitä minulta jäi näkemättä.
Näinollen omien unienikin tapahtumat ovat mysteeri minulle.
Joka tapauksessa olen kiitollinen siitä että nykyään pystyn näkemään edes näitä unia koska en heräile tunnin tai parin välein.
Minulla ei muuten ole ikinä ollut kissoja enkä ole ikinä tuntenut yhtäkään kissaa.
Mutta talvikollani on ilmeisesti kasvain ja koetan vain ymmärtää miten suhtautua. Vaikka eläväthän ne terveinäkin korkeintaan vaivaiset kolme vuotta, joten turha yrittää tunteilla liikaa ennenaikaisesta kuolemasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti