Muurahaiset muistavat viimeisinä

Alku on aina ollut lopun inhottavinta katseltavaa.
Viimeiset hetken seuraa jo turtuneena ja sumein silmin, etääntyy siitä mitä näkee kunnes lopulta se tuntuu vain taululta joka on helppo kääntää kuvapuoli seinää päin.
Aivan lopussa itketään kaikki mikä ei aikaisemmin tuntunut sopivalta ja aloitetaan unohtaminen.
Lopulla ei ole mitään tekemistä surun kanssa, todellinen loppu on pelkkää taistelua unohdusta vastaan.
Mutta unohdus on vahva ja ehdoton eikä se saa siinä taistelussa yhtäkään iskua.

Niin olen ajatellut siitä asti kun yksitoistavuotiaana laskin ensimmäisen kissanpentuni äidin avustuksella pakastearkkuun odottamaan maan sulamista. Ja niin ajattelin vielä myöhemminkin, kun hautasin kaksikymmenvuotiaan kissavanhukseni. Se taisi syntyä pennun kuolemaa seuraavana yönä.

Kissanpentu numero yksi eli minussa pisimpään.
Luulen aavistaneeni jo silloin lopun todellisen luonteen, mutta puhdas lapsenvaistoni käski minua silti rimpuilemaan vastaan ja istuttamaan puun kissanpennun haudalle.
Sama vaisto käski minua pitämään vaikka väkisin hengissä puuntainta, jonka kuvittelin olevan ase unohdusta vastaan.

Olin kerrassaan varma, etten unohtaisi ikinä.
Seuraavan kissan, sen joka eli loppujen lopuksi pidempään, sain toivoen surkeasti että se olisi kuolleista herännyt haamu. Mutta ei, sen silmät olivat eloisammat.
Kun toinen kissani käveli eräänä päivänä puun alle ja kävi maaten, olin hetken ajan varma että jotakin tapahtuisi. Ehkä kuolleen kissanpennun henki kasaantuisi hetkeksi muotoon jonka ihmissilmä voisi havaita, tai jospa edes tuuli havisuttaisi hetken nuoren puun hentoja oksia.
Mitään ei tapahtunut. Ei tietenkään.
Pian siitä, joka oli ennen ollut toinen, alkoi tulla ainoa.

Ja sen enempään en enää tehnyt.
Puu jatkoi kasvamistaan, huomaamattani annoin unohdukselle periksi ja äkkiä huomasin myös kissanpentuni puun vierelle istutettujen taimien kasvaneen.
Ne olivat kasvaneet puiksi, identtisiksi pylväiksi jotka pitelivät taivasta paikoillaan. Enkä enää muistanut mikä niistä olikaan tuo ruostunut ja unohtuneen muiston katkaisema miekkani.
Katselin hetken haikeana pientä metsikköä ja lopulta unohdin koko puun. Sitä kissanpentua ei enää ollut.

Seuraavan kohdalla olin viisaampi, en rimpuillut vastaan. Kävin alun inhottavuuden läpi niin nopeasti kuin kykenin ja itkin päivän.
Ja kun näin kissan käyvän aina vain uneliaammaksi, aloitin unohtamisen.
Kun nostin sen piilostaan elottomana, en enää edes tuntenut sitä. Se oli jonkun muun kissa jonka olin ehkä joskus sattunut vilaukselta näkemään, mutta unohtanut saman tien sen raidallisen turkin sävyn.
Hautasin sen, ja ainoastaan velvollisuudentunnosta, sammalentuoksuisen mullan kosteaan syleilyyn.
Ehdin jopa nähdä muurahaiset jotka risteilivät sen turkilla etsien sopivinta tietä sisään.

Sen jälkeen minulla ei ole ollut kissoja.
Ja voisin hyvin uskoa itseäni myös silloin kun sanon omistaneeni kaksi lohikäärmettä.

Kerroinko, miten istutin puuntaimen sen ensimmäisen lohikäärmeen haudalle?