Tämä on koettu ennenkin. Olen päättänyt olla kirjoittamatta kellekään (kellekään kuulostaa liioittelulta kun oikeasti tarkoittaa vain yhtä tai ehkä kahta ihmistä) mitään ja rypeä omassa hylätyn tunteessani niin kauan että joku saa päähänsä kirjoittaa minulle. Sitten voin vastata jotain neutraalia ja näytellä että en ole odottanutkaan mitään yhteydenottoa.
Valitettavasti joku sellainen saattaa lukea tämänkin, ja kun hän sen jälkeen mahdollisesti herättää puhelimeni henkiin, hän varmasti tekee sen vain velvollisuudentunnosta. Muuten hän olisi sanonut minulle jotain jo yli viikko sitten.
Se istuu saman pöydän ääressä ja tuhertaa jotakin tulostepaperinsa valkoiselle puolelle. Arvon kymmenettä kertaa päässäni uskaltaisinko avata suuni.
Minä luonnostelen silmiä ja nenänvartta ja kiinnitän katseeni tiukasti silmämunan vaaleisiin varjoihin joita kynäni hinkkaa paperille. Ja samalla kysyn kuin kysynkin siltä, käykö sekin *******kadulla. Se on yllättynyt ja olen tyytyväinen siitä että olin vaihteeksi jotain muutakin kuin ennalta-arvattava.
Kyllä, mutta toisella psykologilla.
Minua hävettää puhua sairauksista kun on muitakin jotka saattavat tarkoituksella pyydystää korviinsa pätkiä keskustelustamme. Aina on joku muukin joka kuulee, arvasi sitä tai ei.
Sinnittelen hetken ja vaihdan sitten pakotetusti puheenaihetta johonkin muiden silmissä sopivampaan.
Ihan kuin minäkin olisin jokin onglemanuori. (Itseironiaa, tahatonta huumoria? Ehkä.)
En oikeasti pidä itseäni sellaisena.
(En ehkä sittenkään pidä tuosta otsikon kuvasta.)
Valitettavasti joku sellainen saattaa lukea tämänkin, ja kun hän sen jälkeen mahdollisesti herättää puhelimeni henkiin, hän varmasti tekee sen vain velvollisuudentunnosta. Muuten hän olisi sanonut minulle jotain jo yli viikko sitten.
Se istuu saman pöydän ääressä ja tuhertaa jotakin tulostepaperinsa valkoiselle puolelle. Arvon kymmenettä kertaa päässäni uskaltaisinko avata suuni.
Minä luonnostelen silmiä ja nenänvartta ja kiinnitän katseeni tiukasti silmämunan vaaleisiin varjoihin joita kynäni hinkkaa paperille. Ja samalla kysyn kuin kysynkin siltä, käykö sekin *******kadulla. Se on yllättynyt ja olen tyytyväinen siitä että olin vaihteeksi jotain muutakin kuin ennalta-arvattava.
Kyllä, mutta toisella psykologilla.
Minua hävettää puhua sairauksista kun on muitakin jotka saattavat tarkoituksella pyydystää korviinsa pätkiä keskustelustamme. Aina on joku muukin joka kuulee, arvasi sitä tai ei.
Sinnittelen hetken ja vaihdan sitten pakotetusti puheenaihetta johonkin muiden silmissä sopivampaan.
Ihan kuin minäkin olisin jokin onglemanuori. (Itseironiaa, tahatonta huumoria? Ehkä.)
En oikeasti pidä itseäni sellaisena.
(En ehkä sittenkään pidä tuosta otsikon kuvasta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti