Punastun tasan samalla hetkellä jolla ymmärrän olevani tunnin myöhässä, enkä voi edes harkita sitä vaihtoehtoa että kasvojani kuumottaisi ilman sen suurempaa värin muutosta. (Myöhemmin tarkistin asian peilistä ja olin oikeassa.)
Ja kun minä punastun kunnolla, väri on kasvoilla ainakin puoli tuntia.
Muut kertovat minulle (kehotuksesta tietekin) nimensä, jotka kiertävät muistini ohituskaistan kautta. Hieman paremmin muistan kasvoja. Erityisesti ne jota kehystävät punaiset ja pörröiset hiukset ja jonka jaloissa on sääriä ylös kipuavat villasukat.
Runo kosketuksista. Valitettavasti kasvojen punoitus ja täydellinen aivojen lukittuminen tuntemattomien ihmisten keskellä estävät saamasta aikaan mitään. Mitään mistä voisin olla tyytyväinen, jos minä enää osaan olla tyytyväinen mistään omastani.
Se oli jotakin lautasantennien särinästä ilmassa.
Lopuksi kirjoitetaan lapuille kauniita lauseita jotka käydään piilottamassa kirjaston kirjojen väliin. Piirtelen mielessäni kuvia ihmisestä joka löytää minun viestini.
En uskaltanut sanoa että olen tehnyt sellaisia viestejä aiemminkin.
Olin hiljaa, kuten osasin arvatakin. Jokin saa kuitenkin vastaamaan, että tulen kyllä uudestaan.
Olen alkanut pelätä aamua. Aamuisin vatsani tulee niin kipeäksi, koska minun on syötävä sellainen ruokamäärä. Ja siksi aina aamuisin minua oksettaa mutten sittenkään oksenna. Enkä pysty juomaan edes teetä loppuun.
Ja mikä pahinta ympärillä on ihmisiä jotka valvovat että teen niin kuin on käsketty vaikka tahtoisin mitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti