Vasemman käden etu- ja keskisormen sekä nimettömän päät alkavat taas kasvattaa norsunnahkaa. On hauskaa tietää tehneensä jotain josta jää jälki (hyvällä tavalla), oli se sitten vain hieman paksuuntunut nahka sormenpäissä. Sen tuntee joka kerta kun kokeilee ja ne ovat melkein tunnottomia muihin sormiin verrattuna. Mutta koko kunniamerkki lohkeilee taas palasina pois kun lopetan kitaran soittamisen.
Kiroan ja olen tyytyväinen kun kuntopyörä kokee äkillisen hajoamisen. Vastukset eivät toimi ja ruutu näyttää mitä sattuu. Se ei ollut minun syyni. Toivottavasti se riittää selitykseksi. Mutta ei se riitä, koska se pitää hyvittää.
Jos olisin joku muu, olisinko vain harmistunut vähän ja pian unohtanut koko asian, enkä soimannut itseäni siitä vielä illallakin?
Tunnen olevani vähän liian huono paranemaan ja vähän liian huono olemaan sairaan vastakohta. Vähän liian huono soittamaan kitaraa ja vähän liian huono kirjoittamaan sekä maalaamaan että piirtämään.
(Minusta tuntuu että tämä valitus on kamalaa luettavaa, mutta parantaminen tuntuu mahdottomuudelta.)
Ehkä sitten huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti