Kun olin viiden, piirtämäni Pikku Myy kiinnitettiin neuvolan seinälle, missä se oli kunniapaikallaan ainakin niin kauan kuin neuvolaikääni kesti.
Toisen luokan opettaja kiinnitti lähes jok'ikisen kuvaamataidon tunnin jälkeen liitupiirrokseni pahvisiin kehyksiin vähän muiden yläpuolelle. Nimi alareunassa piti vahvistaa niin että se varmasti erottui. Erityisesti muistan kuvan, joka esitti tuulista päivää ja joka oli saanut sillä kertaa vihreät kehykset. Olin kuulemma osannut hahmottaa tuulen vaikutuksen puihin ja esineisiin niin hyvin. Niin hyvin.
En muistaisi sitä ilman karvasta sivumakua joka yllättää minut aina kun mietin asiaa. Olin tietysti äärettömän ylpeä siitä ettei kukaan muu ollut osannut tehdä niin hienoa kuin minä, mutta toisaalta hieman häpeissäni siitä, miten vain minun työni erotettiin toisista. Se oli kuin pieni takaisku, olin tehnyt liian hyvin ja ansainnut rangaistukseni, vihreät pahvikehykset.
Vuotta myöhemmin aloin kirjoittaa töideni alareunaan "Pikku vampyyri", silloisen ihailunkohteeni mukaan (ihan liian usein ne ovat olleet fiktiivisiä), mutta opettaja kielsi sen.
"Ei täällä kenenkään nimi ole mikään vampyyri ja pitäähän sitä nyt oma työnsä merkitä. Eihän noin hienoa hävetäkään voi." Olisi karmeaa valehtelua (vielä paljon karmeampaa kuin tämän koko blogi) väittää, että muistaisin jonkun sanat noin hyvin, sanotaan tuota vaikka luovaksi arvaukseksi.
Taisin olla jo silloin hieman hiljainen, enkä alkanut selittää miksi en halunnut nimeäni mihinkään. Suurin syy oli kuitenkin se, että kaikki tiesivät kuka sen nimen omisti.
Yksi rutiiniksi muodostuneista kauhunhetkistä, jotka myös aiheuttavat inhottavan Déjà vu -ilmiön toistuessaan jo kahdeksatta vuotta peräjälkeen, on se kun kesken tunnin pulpettini viereen kerääntyi tyttölauma ylistämään "Vähäks hieno! Osaisinpa mäkin!". Ja sitä tapahtuu vieläkin, ihan totta.
Kaikesta huolimatta rakastan seisoskella koulussa kuvaamataidon luokan ilmoitustaulun vieressä ja kuunnella muiden kommentteja kaikista töistä, mukaan lukien omastani. Yläasteelle siirtyessä olen muuttunut aina vain anonyymimmäksi ja yleensä pidän siitä. Kukaan ei tiedä kuka sen työn siinä seinällä on tehnyt, eikä nimi alareunassa vaikuta mihinkään.
Samalla taas kehut päin naamaa saavat minut edelleen vaivautuneeksi, nykyään ehkä hyvin vaivautuneeksi.
Kuka muka osaa toimia sellaisessa tilanteessa luontevasti. Totean ykskantaan "kiitos", yhtä automaattisesti kuin vastaisin epämiellyttävään tervehdykseen, enkä yleensä nosta katsettani. Eihän se ole minun vikani että joudun aina uudestaan heidän kohteekseen. Yksi tosiasia on myös se etten erityisesti arvosta heidän kommenttejaan. (Voi ei, mitenköhän ylimieliseltä oikein vaikutan?)
Silti niistä on tullut sellainen välttämättömyys, että jos kukaan ei sano mitään myönteistä, alan tuntea itseni jotenkin epäonnistuneemmaksi kuin olenkaan, varsinkaan kun en koskaan ole oppinut hirveästi arvostamaan töitäni.
Saattaakseni vuodatukseni sulavasti päätepisteeseensä, kerron muutamia tosiasioita. Olen oikeasti vain keskinkertainen ja taiteiluni on ollut viimeaikoina aivan liian vähäistä. Toisin sanoen, minulla ei ole itseluottamusta eikä kukaan ole viitsinyt kasvattaa sitä, kaikkein vähiten minä itse.
En haluakaan tietää kuinka moni teistä lopetti lukemisen tylsistyneenä kesken tekstin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti