Joskus, kun keväisin oli hauskaa olla ulkona ilman takkia vaikka tulisi kylmä, paras ystäväni oli poika jonka koti oli täynnä kirjoja. Hänen isänsä keräili kirjoja ja vinyylejä ja kumpiakin oli kasoittain. Olohuoneen seinänvierustat olivat täynnä kattoa kohti kipuavia pinoja. Kirjahyllyt, ne olivat niin täynnä kuin pystyivät vetämään ja tiputtelivat sisältöään lattialle.
Kysyin äidiltä moneen kertaan, miksi meillä kotona oli niin vähän kirjoja, mutten vieläkään muista mitä hän siihen vastasi. Sitten se poika muutti pois enkä koskaan käynyt hänen uudessa talossaan.
Silti lähetän hänelle yhä joulukortin joka vuosi ja hän tekee samoin. Huikkaamme toisillemme, 'hei mä muistan sut vielä!' ja sitten haluamme unohtaa toisemme seuraavaan jouluun asti. Tai niin uskon että hän tekee, sillä itsestäni valehtelin edellisessä lauseessa.
Nukuttuina öinä liian monet elokuvat kertovat sairaudesta, lemmikkini kuolemasta tai vanhoista ystävistäni.
En haluaisi myöntää että mikään niistä vaivaa minua. Kahta viimeistä en huomaa ajattelevani kovin usein hereillä ollessani mutta unet muistuttavat niistä sitäkin enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti