Eutanasia

Se on sana jonka sointi kaikuu pitkässä H-mollissa.

Alun "eutana" on jotain lämmintä ja pehmeää jota t-kirjain ryhdittää välttääkseen täydellisen painottomuuden tunteen. "Si" sihahtaa kylmänä, sivaltaa yhden tarkan iskun kuin maalitauluun iskeytyvä ammus. Lopun "a" on teränsä puuhun upottaneen nuolen värinä, merkki siitä että se on osunut.

Sekin on alun perin kreikkaa, kuten niin monet sanat.

Eu-thanatos, hyvä kuolema. Armokuolema. (kiitos, google)

Tästä lähtien se tuo minulle mieleen eläinlääkärin huoneen ja pelkäänpä, etten ole ensimmäinen. Eläinlääkärin, mutta myös sen seinään kiinnitetyn julisteen koiran sairauksista, koukussa roikkuvan tiputuspussin, sähköpistokkeet joihin oli kiinnitetty tarralla tunnus 'R 45', jokaisesta sairaalasta löytyvän laatikon täynnä hopeankiiltoisia neuloja jotka ovat inhottavia muovipakkaustensa läpikin.

Itku tuntui syylliseltä, muutti kasvoni punaläikkäisiksi ja tulvahti uudelleen pienimmänkin ajatuksen voimasta.

Eläinlääkäri otti mukaansa viiksikarvojaan myöten värisevän eläimen, jätti minut siihen huoneeseen pyyhkimään silmäkulmiani. Aika jonka hän vietti toisessa huoneessa oli täysin määrittelemätön.

Jos seinällä olikin jossain kello, en vaivautunut etsimään sitä. En halunnut missään nimessä nähdä saman eläimen elotonta koteloa, joka hetki sitten haisteli tietään edestakaisin tutkimuspöydällä, mutta ehkä se on vain pakko tehdä uskoakseen.

Minä uskoin ja en uskonut. Takaisin saapuva mytty ei ollut enää mikään. Huonosti täytetty pehmolelu. Se oli nukahtanut silmät auki, mutten nähnyt niissä enää hiventäkään sinistä, tai sitten en vain uskaltanut enää katsoa tarpeeksi tarkasti. Irrotin sen kantolaatikon papereista ja laskin heinille pienempään pahvilaatikkoon. Olin täyttänyt sen jo kotona. Kyllähän minä tämän aavistin.

Silti minä itken taas.

Jotkut elävät puoli vuotta ja sairastuvat. Jotkut elävät pitempään.