Itsestään kolmannessa persoonassa kirjoittaminen voi kuulemma antaa uusia näkökulmia. En tiedä.
Hän ei tuntenut oloaan järin hehkeäksi noustessaan autoon. Kuvitteli vielä, että silmien vuotaminen johtui vain talvipakkasista mutta ei, auringonpaisteessa se oli alkanut uudelleen.
Takki on ehkä hieman liian iso tai huonosti istuva ja pahimmassa tapauksessa se toisi mieleen pikkutytön, joka käyttää isosiskonsa vaatteita näyttääkseen samalta kuin isot tytöt. Paitsi ettei hän halua missään nimessä näyttää isommalta. Se on suurin ongelma, varsinkin kun hän tietää että viime kerralla kun he tapasivat, takki olisi ollut hänelle vielä paljon suurempi.
Heidän tavatessaan hän oli suunnitellut sanovansa jotain pitkää, mukavan kuuloista, joka kertoisi että hän oli tullut ihan mielellään tapaamaan toista, että muusta syystä hän ei olisi enää tänään saanut itseään tulemaan ulos piilostaan. Sillä hetkellä se kaikki tiivistyykin mitäänsanomattomaan äännähdykseen. Terve.
Sitä seuraa kaksi tuntia, joiden aikana hän pysähtyy tutkimaan puuhun ruuvattua ruuvia ja puhuu nilkkasukistaan tuntematta itseään kovin typeräksi, niin kuin tuntisi kenen tahansa muun kanssa joka ei kuulu hänen perheeseensä.
Kerran he jopa nauravat, mistä hän on jotenkin erityisen ylpeä.
Hiljaisuudessa hän ei halua tuntea vaivautuneisuutta, vaan joessa peseytyvän lokin märän selän ja miettii sen ruumiintoimintoja viedäkseen ajatuksensa muualle. Ei, ne kieltäytyvät vaeltelemasta ja tulevatkin ulos odottamattomina sanoina. Eikä hän tunne itseään vieläkään erityisen typeräksi. Olikohan vaivautuneisuutta edes olemassa juuri silloin, voisiko hän tuntea toisen jo niin hyvin. Voisiko siitä tulla itsestäänselvyys.
Sanoitko sä jotain?
En. (Tai en ainakaan mitään tärkeää)
Hänestä kuitenkin tuntui, että hän uskalsi puhua hieman kovemmin kuin ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti