Koulun jälkeen suoritan taktisen pakenemisen joka pelastaa minut kuntopyörältä ja sen mustan näytön punaisilta numeroilta. Lähden kävelemään keskustaan päin ilman muuta syytä kuin se, etten halua ainakaan kotiin.
Tiedän tottuneeni koko elämäni ajan niihin betonisiin 90 asteen kulmiin ja viivasuoriin pintoihin. Siihen, että valkoiset raidat asfaltissa näyttävät näkymättömän tunnelin rajat ja vain siitä voi kävellä.
Kulkea voi joko eteen tai taakse muttei mitään siltä väliltä. Joka toisen geometrisen tarkasti mitatun kulman takana on vaatimus vaatimuksen jälkeen. Ehkä juuri siksi aloin miettiä asiaa.
Ovatko ihmiset sitten sopeutuneet itse luomaansa rinnakkaismaailmaan, joka on mahdollisimman kaukana niistä nahanhajuisista majoista jokien ja järvien rannoilla. Eiväthän eläimetkään ole. Tietysti ihmisillä on se etu, että he ovat melkein selvillä omista päähänpistoistaan, toisin kuin eläimet joiden ei voi olettaa ymmärtävät ihmisen ajatuksia.
Monet sairaudet ovat merkkejä siitä. Liian pitkään eläminen. Tabut asioista, jotka joskus ovat olleet enemmän osa elämää, kuten kuolema. Ruumiinrakenne. Miksi meillä olisi jalat, jos olisimme täysin sopeutuneet liikkumaan moottoriajoneuvoilla? Ehkä kärjistän liikaa.
Seisoin keskustassa pölyisen risteyksen reunalla ja katselin ihmisiä jotka pakkautuivat valkoisten viivojen äärelle odottamaan lupaa kulkea, samalla kun joku metsässä päättää aloittaa uuden polun tallomisen, oman polkunsa.
Silloin vierestäni lentää sitruunankeltainen perhonen ja valot muuttuvat vihreiksi. Molemmat melkein samaan aikaan. Ihmiset ryntäävät eteenpäin kolmea eri kieltä puhuen.
Miten minulle olisikaan suututtu, jos olisin jäänyt suojatielle seisomaan ja katsomaan perhosen perään. Tuon pienen olennon jonka keltaiset siivet riitelivät harmaata taustaa vasten sen räpytellessä äänettömästi. Tai ehkä ympärillä oli vain liikaa melua peittämässä sen ääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti