Miksi huonot tunteet pesiytyvät aina rintalastan alle? Ne haluavat piiloutua, kun taas ilo nousee suoraan huulille. Se ei jää sisälle kerimään itseään kokoon niin isoksi keräksi, että riittäisi murskaamaan kerrostalonkin. Ainakin ihan pienen kerrostalon.
Minulle sanotaan, ettei siellä pakolla ketään pidetä ja kehotetaan vielä miettimään. Sormeni painavat kymmenettä kertaa kiinni takinhelman nepparia. Mutta kun ne avaavat sen aina uudelleen. Silmät etsivät jatkuvasti niitä kulman takana kuuntelevia tyttöjä, joista voisi päätellä meikkivoiteen määrän olevan tiiviissä suhteessa itsevarmuuden määrään. Ne eivät varmasti ikinä häpeä käsiensä hermostunutta tärinää.
Tukioppilaaksi hakeminen oli yksi epätoivoisista keksinnöistä, jotka loppupeleissä kuitenkin aina kääntyvät keksijäänsä vastaan. Vielä viime vuonna toivoin sellaisen toiminnan ampuvan sosiaalisuuteni hetkessä jollekin uudelle tasolle. Onneksi sentään ymmärsin ajoissa, etten voi puhua sen paremmin itseäni nuoremmille kuin ikäisillenikään. Se oli joko mahdollisuuksien hylkäämistä tai loistavaa ennakointia. Vaikka loistava kuulostaakin nurinkuriselta.
Lupasin käyttää vielä viikon sen kysymyksen vatvomiseen, johon tiedän vastauksen jo nyt.
(En kylläkään ole varma pitäisikö tässä mielentilassa tehdä mitään päätöksiä.)
(En kylläkään ole varma pitäisikö tässä mielentilassa tehdä mitään päätöksiä.)
Sinulle: En pitänyt siitä miten kirjoitit. Ei minun ehkä kuulunutkaan pitää, mutta silti. En pidä siitä tunteesta etten oikeasti edes tunne sinua. Muut ovat nykyään niin tärkeitä että poistavat minun tärkeyteni kokonaan, sillä suuri antaa tilaa vain muulle suurelle. Haluatko enää puhua minulle vai onko se nykyään velvollisuus? Sinusta ehkä tuntuu että kirjoitan näin vain koska kirjoitan sen blogiini. (Mutta niin sinäkin teit) Kun puhut minulle, se on samaa mitä kerrot muillekin ja ehkä hieman vähemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti