olemme rumia

Jokaisessa ihmisessä on jotain, mitä hän ei ikinä tule huomaamaan itse ja jotain minkä vain muut voivat ymmärtää.

Se on ehkä kätkettynä puhetyyliin, katkonaisiin askeliin, ilmeeseen joka vilahtaa kasvoilla hymyn ja naurun välillä, niin kuin apeuden ja itkunkin välillä.

Televisiossa on mahdollista näyttää nopeita kuvia, joita silmä ei ehdi huomaamaan mutta jotka aivot tiedostavat jossain alitajunnan syövereissä. Juuri sellaisia ne usein ovat. Kun ihmistä tarkkailee usein ja pitkään, ne voi oppia huomaamaan, mutta on turha väittää että ne vaikuttaisivat vain heihin jotka ne huomaavat.
Kukapa ei haluaisi pyyhkiä noita inhottavuuksia kokonaan pois. Haluaako kukaan edes myöntää omistavansa niitä, sahalaitoja sileällä pinnalla.  Ja vaikka myöntäisikin, niitä ei voi hallita. Valitettavasti.

Vaikka nyt kirjoitan niistä jokseenkin tietäväiseen tapaani, en ole ikinä osannut myöntää mitään. Uskon kiven kovaan että voisin joskus hallita omia salaisia ja hallitsemattomia viestejäni ulkomaailmaan. Uskon, että muut näkevät minut tasan samanlaisena kuin minä, ettei kukaan näe jalkateriäni jos peilin kehys leikkaa ne pois heijastuksesta. (ehken kuitenkaan ajattele sitä ihan noin kirjaimellisesti)

Sanotaan, että kun pidät itseäsi kauniina, olet aina kaunis. Kun hymyilet maailmalle, niin maailma hymyilee takaisin, aina. Sillä kenellepä muullekaan maailma hymyilisi kuin sinulle, joka tunnet itsesi läpikotaisin ja vielä rakastat sitä kaikkea.

Eikö niin, että nuo ovat niitä elämän suloisen yksinkertaisia yhtälöitä jotka jokaisen on yritettävä ratkaista? Harvat syntyvät sellaisiksi, muiden on vain yritettävä.

Minäkin haluaisin osata ja minulla on siihen omat pienet haasteeni, koska tiedän syntyneeni enemmän tai vähemmän rumaksi.

Kaiken lisäksi olen taitava keksimään noita pieniä haasteita. Ne suoritettuani voisin toteuttaa molemmat ensimmäisenä mainituista ja näyttää vain kauniilta. Sitten joskus. Harmi, että haasteet ovat aina vähän kesken, olen aina vähän vääränlainen hymyilemään millekään (kaikkein vähiten maailmalle) tai pitämään itseäni kauniina. Mutta kun olen suorittanut kaikki haasteet, se voisi olla mahdollista.

Ikävä kyllä se ei käy edes niin.
Kukaan ei voi hymyillä aina ja kaikki ovat rumia, aina tai joskus. Kaikilla on rumat kuvansa, jotka vilahtavat sekunnin sadasosan jääden aivoihin ikuisiksi ajoiksi.