Ei tarvitse arvailla kuka on tulossa. Lukon rahina ennen oven aukaisua on pikkusiskon pettämätön tunnusmerkki. Se hyökkää sisälle kailottaen uudesta kaveristaan, jonka sattui tapaamaan pihalla, unohtamatta kaverin kahta pientä suloista koiraa joista toinen oli ihan pentu, ja ei, se ei muista edes nimeä, mutta kiva tyttö.
Olisipa se vieläkin noin helppoa, ja... niin, loput voitte arvata. Enhän minä osaa muuta kuin valittaa.
Näytteenoton odotustuoleilla istuu down-tyttö äitinsä kanssa. Mietin, oliko se äiti tiennyt että lapsesta tulisi vammainen ja halunnut synnyttää silti. Olen kuullut, että monet päätyvät siinä vaiheessa aborttiin. Ehkä äiti vastusti abortteja. Tai se ei ollut enää mahdollista. Tai tai. Se ei kosketa minua millään tavalla, mutta haluan silti miettiä asiaa.
Silloin tulee miettineeksi myös sitä, millaista olisi jos vieraille puhumisen kynnys olisi niin pieni, että olisin aivan hyvin voinut saman tien kysyä äidiltä itseltään.
Luulin meneväni vain verikokeeseen, mutta ilmeisesti lääkäri olikin päättänyt määrätä yllätykseksi vielä sydänfilmin. Se ei ole piikkikammoiselle mitään verikokeeseen verrattuna, mutta hermostuneena tekee mieli vain nousta ja repiä jokainen johto irti kesken kaiken.
On minulla syykin olla hermostunut, minulla on ollut pieniä rytmihäiriöitä ja lisäksi olen alkanut tuntea rinnassa välillä muljahtelua jonka epäilen johtuvan sydämestä. Vai mistä muustakaan se voisi johtua?
En missään nimessä haluaisi vahvistaa epäilyksiäni todeksi. Tämänpäiväinen itseasiassa pelästytti minut niin, että söin melkein kunnollisen iltapalan.
1 kommentti:
Kirjotat hienosti. :)
Lähetä kommentti