Kun antaa itsensä lukea jotain tarpeeksi kaunista, suussa maistuu kylmä metalli eikä kyyneliä huomaa ennen kuin ne ovat löytäneet tiensä leukaluulle.
Tänään näin kukkivan kirsikkapuun. Se ei kukkinut vielä eilen, luulen, mutten ole aivan varma.
Jokainen kevät se näyttää hieman erilaiselta.
Viime keväästä en edes muista sitä. Se oli puu, joka erottui vihreästä taustastaan kaikessa vaaleanpunaisuudessaan, jotain minkä ohi kävellään ja jonka oksiin kiinnitetään korkeintaan yksi ajatus.
Siitä vuosia aiemmin, kun joku sanoi sanat 'hieno punainen puu', kaikki tiesivät mistä puhuttiin. Sen kukkia kuroteltiin aidan yli kun ketään ei ollut näkemässä. Ne kuljetettiin paidan sisällä tai suljetuissa nykeissä pois ja tutkittiin nurkan takana betonisyvennyksessä. Kuka sai kauneimman kukinnon ja oliko joissain niistä enemmän terälehtiä.
Nykyään sen oksat ulottuvat jo niin selvästi aidan ulkopuolelle, että riistävät nuoremmilta sen paidan alle haalittujen nihkeiden terälehtien ja kielletyn hauskuuden tunteen.
Tänään tuskin hipaisin niitä, poimimatta yhtäkään.
Lisää kiellettyjä onnitumisentunteita, mutta niitä ei ole tehty jaettaviksi. Kun muut palaavat ruokalasta mahassaan valkoisia leivänmuruja sekoittuneena sulaan rasvaan, istuin ruohikolla ja juon vesijohtovettä panttipullosta.
Kaikkea laimentaa se, että tiedän mustahiuksisen tytön lähteneen koulusta ennen ruokatuntia samanlaisia ajatuksia mielessään.
Huoneeseeni lensi juuri kesän ensimmäinen kärpänen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti