Otsikko on päiväkirjastani tai jostain, johon kirjoitan sattumanvaraisia ajatuksia.
Kysymys on ainakin kymmenettä kertaa sama, enkä vieläkään osaa vastata.
"Mikä siinä on vaikeaa?"
Siihen taisin mumista jotain epäselvää, niin että lääkäri joutui kyselemään selvennyksiä ja nyökkäilin välillä, välittämättä siitä mikä on totta ja mikä ei. Valehdellut en ainakaan silloin kun vakuutin, etten ole oksentanut. Sitä en ole tehnyt ikinä tahallisesti.
Ne sanoivat, ettei mikään oikei ole mennyt parempaan päin. Käskivät minun raahata vereni mahdollisimman pian sairaalaan säilöttäväksi pieniin putkiin
Koulussa on yksinäisempää kun ei ole edes niitä joiden kanssa yleensä on istunut samalla penkillä ja jotka suostuvat keskusteluun. Ne ilmestynevät ehkä jo huomenna kouluun, tosin en ole varma pystynkö menemään ruokalaan edes heidän kanssaan.
En ymmärrä mihin on taas kadonnut se minä, joka joskus kirjoitti tänne muustakin kuin sairaudestaan. Lupaan kertoa hänestä heti kun pystyn.
Tahdon palata siihen hetkeen, jossa aurinko värjää silmäluomet punaisiksi, sisältä päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti