Se odotti minua surumielisenä, makasi kivetyksellä ja tuijotti ainoalla kaihoisalla silmällään kohti taivasta. Kauempaa katsottuna tasaisen näköinen maalipinta on todellisuudessa naarmuinen ja pöly on pinttynyt niiden kahden soittokellon alle, joiden ääneen joku on joskus keskeyttänyt unelmansa. Tappi, josta se on vedetty käyntiin, on nykyään vääntynyt yhtä mahdottomaan asentoon kuin ne kaksi muutakin. Jäljet kielivät kovasta iskusta kiveen.
Vilkaisen kerran viereisen talon ikkunoihin, joista se on voinut tipahtaa, mutta saatuani verhoin peitellyn vastauksen lasken kellon laukkuuni kuin arvoesineen.
Sen vanhanaikaisuus on viehättävää. Toivottavasti kukaan ei jää kaipaamaan vanhaa kelloaan. Joka tapauksessa se ei enää käy mihinkään suuntaan eikä viisareita saa siirrettyä.
Neljäkymmentäkuusi minuuttia yli kahdeksan kestää tästä lähin ikuisuuden.
Eilen tapahtui jotain. Terapeutilla en tyytynytkään tavanomaisiin hymähtelyihini ja satunnaisiin lauseisiin. Kerroin asioita vaikka ääneni kohosi inhottavasti. Olisin voinut itkeä. Se saa minut yleensä vaikenemaan, sillä itkeä en halua. Nyt en itkenyt mutta puhuin silti ja se tuntuu tärkeältä.
Ei oloni siitä parantunut, ainakaan vielä, mutta tuntuu kuin olisi päässyt eteenpäin edes jossain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti