Uskotko sinäkin aikaan?

Tiedättekö.
Se on kutkuttava tunne, kun näkee kadulla ihmisen, jonka kanssa on silloin tarhaikäisenä leikkinyt päivästä toiseen.
Sitä kävelee ohi kuin ei huomaisi, vaikka tosiasiassa huomaa niin hyvin kuin huomata vain voi.
Tekevätköhän ne samoin? Vai olenko minä ainoa?
Kukaan muu ei voi tietää kenet minä tunnen, eivät edes he itse, ja se on salaisuus josta minä pidän.

Pidän myös siitä hetkestä kun kävelee sen toisen ohi. Silloin tuntee itsensä näkymättömäksi.
Silloin vaivaa tarve mennä puhumaan niille, mutta sitten muistaa olevansa näkymätön. Eivätkä näkymättömät voi puhua.
Ja vaikka voisivatkin, minä en uskaltaisi tehdä niin.
Voin vain kuvitella miltä oikeista näkymättömistä tuntuu. He eivät voi puhua kellekään, he ovat näkymättömiä kaikilta. Ja jos heitä pysähtyy tervehtimään, silloin sinua pidetään hulluna.

Mutta ainakin minä saan pitää salaisuuteni.

Ai niin. Tänään en mennyt terapeutille. Minä halusin nukkua.

(Ja kiitos uusille lukijoille.)