Istua Riemukaaren päällä ja tunkea suunsa täyteen lumehattaraa joka haihtuu pois pakkasella.
Samalla kun puhuvat alhaalla ranskaa ja ajattelevat vain itseään,
tietämättä että heidän päänsä yläpuolella,
melkein sotkien hiuksensa siniseen maaliin,
istuu joku joka ajattelee heitä. Näkee vain heidät jalkateriensä alla.
Ja kun ottaa nyrkkiinsä valkoista pumpulia ja tiputtaa,
luulevat sen olevan lunta koska eivät uskalla nähdä sen tarkemmin.
Minä en kirjoita runoja.
Olen sitä mieltä, että runojen kirjoittaminen on ytimen kertomista. Äärimmäistä supistamista, niin ettei jäljelle jäävät vain itse välttämättömyys; tunnelma ja kaiku.
Siksi ihailen niitä jotka osaavat niin tehdä, riisua ja kirjoittaa kauniiksi.
Ystävänpäivänä yksi punainen sydäntikkari.
Kiitos. Vaikka heitin sen salaa pois, koska enhän minä voi sellaisia syödä.
Älkää silti ajatelko, että unohdin sen.
2 kommenttia:
Hymyilyttipä.
Minä taas en osaa kirjoittaa juuri muita kuin runoja. Niitäkin aika oman pää mukaan, heitän vain sanoja paperille, sinne ja tänne. Helppoa, ja muut ajattelevat, mitä ikinä ajattelevatkaan.
Sitten taas ihailen niitä, jotka oikeasti osaavat kirjoittaa. :>
Haha. Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, ja mitä muita niitä kuluneita sanontoja nyt olikaan. : )
Lähetä kommentti