Viime perjantai oli samanlainen päivä kuin muutkin, paitsi että isovanhemmat tulivat kylään ja kyselivät miltä tuntuu olla näin vanha, kuten joka vuosi koska heidän aikansa on jo melkein pysähtynyt.
En muista mitä vastasin, jotakin hyvin neutraalia se kuitenkin oli.
Lisäksi on kummallisen kuuloista, kun yli 80 vuotiaat puhuttelevat tasan 15 talvea nähnyttä tyttöä vanhana.
Mielestäni vanhuus kuulostaa kamalalta. Se on kuin kuolemansairaus joka tarttuu pakostakin jokaiseen. En ole aivan tosissani, kun leikin ajatuksella jossa nukun viimeistään 40 täytettyäni rauhallisesti pois ja jätän koko sairauden kokematta. Silti se ajatus on, aina kun jokin muistuttaa siitä.
Olen melko varma että se on normaalia ajattelua tämän ikäisellä, mutta on lohduttavaa tietää että sellainenkin vaihtoehto on.
Perjantaihin palatakseni, sain myös hienoja lahjoja joista muistin kiittää kuten kuuluukin, että antaa itsestään hyvän kuvan. Ja hymyilin urhoollisesti.
Tämän panostuksen ansiosta he varmasti ajattelevat minusta pelkkää hyvää vähintäänkin vuodeksi eteenpäin.
Ja tänään maalasin uutuutta ja siisteyttä hehkuvilla akvarelliväreillä jotka kiilsivät kuin se muovi johon ne oli kääritty.
Tuskin maltan odottaa, että siveltimet ja metallinen kotelo ovat maalipisaroiden peitossa ja tarpeeksi epäsiistin näköiset jotta voin pitää niitä ominani.
Paperilla on keskeneräisenä pieni merenneito jolla on disneymäisen punaiset hiukset, muuhun en sortunut.
Lauantaina sitten tyyni ulkokuori petti ja aloin nyyhkyttää täysin sopimattomasta asiasta, sopimattomassa paikassa ja sopimattomaan aikaan. Häpesin itseni kymmeniä kertoja ja olin sopimattomampi kuin koskaan.
Nyt, muistutukseksi itselleni; neljä asiaa, joiden avulla et ehkä ole ihan niin sopimaton ensi kerralla.
Pyyhi pois meriveden roiskeet.
Ole kuin et olisikaan.
Puhu hieman sille jollekin joka puhuttelee, vaikket ihan osaakaan.
Hymyile vähän sille joka hymyilee sinulle, yritä edes.
Jos niin toimii, ja jos tekee sen puhtaan oikeaoppisesti yhtään liioittelematta, se on kuin kaunis mekko joka piilottaa alleen ruman kehon.
Minun rumaa kehoani taas ei tunnu piilottavan kunnolla mikään, enkä keksinyt ketä siitä voisin syyttää, kunnes muistin itseni.
(Nyt on jo yö ja haluan tehdä vielä jotakin, muunkin kuin tietokoneen valossa. Siksi ei kuvaa tänään.)
En muista mitä vastasin, jotakin hyvin neutraalia se kuitenkin oli.
Lisäksi on kummallisen kuuloista, kun yli 80 vuotiaat puhuttelevat tasan 15 talvea nähnyttä tyttöä vanhana.
Mielestäni vanhuus kuulostaa kamalalta. Se on kuin kuolemansairaus joka tarttuu pakostakin jokaiseen. En ole aivan tosissani, kun leikin ajatuksella jossa nukun viimeistään 40 täytettyäni rauhallisesti pois ja jätän koko sairauden kokematta. Silti se ajatus on, aina kun jokin muistuttaa siitä.
Olen melko varma että se on normaalia ajattelua tämän ikäisellä, mutta on lohduttavaa tietää että sellainenkin vaihtoehto on.
Perjantaihin palatakseni, sain myös hienoja lahjoja joista muistin kiittää kuten kuuluukin, että antaa itsestään hyvän kuvan. Ja hymyilin urhoollisesti.
Tämän panostuksen ansiosta he varmasti ajattelevat minusta pelkkää hyvää vähintäänkin vuodeksi eteenpäin.
Ja tänään maalasin uutuutta ja siisteyttä hehkuvilla akvarelliväreillä jotka kiilsivät kuin se muovi johon ne oli kääritty.
Tuskin maltan odottaa, että siveltimet ja metallinen kotelo ovat maalipisaroiden peitossa ja tarpeeksi epäsiistin näköiset jotta voin pitää niitä ominani.
Paperilla on keskeneräisenä pieni merenneito jolla on disneymäisen punaiset hiukset, muuhun en sortunut.
Lauantaina sitten tyyni ulkokuori petti ja aloin nyyhkyttää täysin sopimattomasta asiasta, sopimattomassa paikassa ja sopimattomaan aikaan. Häpesin itseni kymmeniä kertoja ja olin sopimattomampi kuin koskaan.
Nyt, muistutukseksi itselleni; neljä asiaa, joiden avulla et ehkä ole ihan niin sopimaton ensi kerralla.
Pyyhi pois meriveden roiskeet.
Ole kuin et olisikaan.
Puhu hieman sille jollekin joka puhuttelee, vaikket ihan osaakaan.
Hymyile vähän sille joka hymyilee sinulle, yritä edes.
Jos niin toimii, ja jos tekee sen puhtaan oikeaoppisesti yhtään liioittelematta, se on kuin kaunis mekko joka piilottaa alleen ruman kehon.
Minun rumaa kehoani taas ei tunnu piilottavan kunnolla mikään, enkä keksinyt ketä siitä voisin syyttää, kunnes muistin itseni.
(Nyt on jo yö ja haluan tehdä vielä jotakin, muunkin kuin tietokoneen valossa. Siksi ei kuvaa tänään.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti