Joidenkin ihmisten maailma

Olisipa minulla mielessä selvä ajatus siitä mitä aion kirjoittaa, enkä vain istuisi tähän tyhjän mielen kanssa ja yrittäisi tuoda ulos jotain niistä miljoonasta asiasta joita en ole ääneen sanonut.
Jos minulla ei olisi niitä, en kirjoittaisi, ainakaan tätä blogia. Luulen.
Aloitan silti.

Joka kerran kun luen vanhaa kirjoitustani, ihmettelen. On vaikea uskoa että silloin meni noin huonosti. Tai hyvin.
Ja oliko minulla oikeus olla iloinen siitä? Olinko edes oikeasti iloinen?
Niitä hyviä kirjoituksia on vaikea uskoa kirjoitushetkelläkin, mutta luotan että ne ovat kuitenkin suurimmilta osin totta.
Mihinköhän oikein olen luottavinani?
Hyvä on sitten, ainoastaan toivon että ne ovat totta.

Seuraavana päivänä luettuani edellisiä merkintöjä, olen vihainen eilisen minälle joka valitti taas kerran turhasta. Ei silloin voinut tuntua tuolta.
En pidä itseäni luotettavana ja epäilen joka sanaani, ja eilisen minääni epäilen eniten.

Tarkoitinko muka oikeasti tuota? Mitä oikein yritin? Tai pikemminkin, mitä se oikein yritti tai tarkoitti?

Olen joka päivä sama, mutten osaa tai halua muistaa sitä joka eilen ajatteli puolestani.

Olisiko hyvä minä täysin neutraali, melkein tunteeton. Ainakin ulos päin tunteeton, tai oikeastaan myös sisään päin. Se olisi helpointa.
Kävelisi ympäriinsä kalkkiviivalla piirretyn suunsa kanssa, ja kun sataisi, suu huuhtoutuisi pois veden mukana eikä sitä edes huomaisi kukaan. Ei edes neiti tunteeton itse.

Ja kun ei ole suuta, ei voi syödä.

Uusi kirja on nimeltään Siilin eleganssi.