"Mitäs kirjaa sä luet?"
Vastaan sille.
"Onko se romaani?"
Mikä kysymys. Vastaan silti.
Eikä muuta.
Miksi kysyä kirjan nimeä, ja jättää sitten asia siihen?
Typerää.
Ja niin tyypillistä niille, jotka kuvittelevat nimen kertovan jotakin oleellista.
Sekä ärsyyntymisen aihe minulle, joka pyydän kuvailemaan itse tekstiä ennen kuin haluan tietää sen nimen.
Ja vähän myöhemmin.
"Voi, olitpas sinä tunnollinen!"
Äänensävy, jolla saadaan pikkulapset pukemaan haalarinsa päälle ihan itse.
Mikä nöyryytys, todellakin nöyryytys. Estän kiukun kyyneliä kohoamasta silmäkulmiin, sillä ne ilmestyvät sinne ihan joka tilanteessa.
Vaikka olisin mielestänne kuinka järjetön, hidas ja vähänsanainen tahansa, olkaa niin kiltti, puhukaa minulle kuin kelle tahansa ihmiselle.
En minäkään tänne tule huvikseni.
Puolen tunnin jälkeen lähden pettyneenä huoneesta, jonka liitutaululle on meitä vajaita ja yli-ikäisiä pikkulapsia varten kirjoitettu kannustavia lauseita. ("Ruoka on ainoa lääke!")
Tavuviivat ne ovat unohtaneet.
Matkalla tuuli tunkee kasvoihin ja puskee itsensä ulos selän kautta. Kylmä.
Ympärillä tunkkainen luokka, kuiskivat, kahisevat Muut. Minut se sulkee lasikuvun alle, enkä hetkeen ole olemassa kummassakaan.
Luettuani sen loppuun, olin raikas. Mieleltäni. Se oli kuin tuulenvire. Se josta kerroin jo.
Huomaan kyyneleet kun ne valuvat leuan alle, vaikken huomannut niiden matkaa silmäkulmista ja poskille.
(Ei hätää, kukaan ei nähnyt)
(Ja kiitos, uusi lukija)
Vastaan sille.
"Onko se romaani?"
Mikä kysymys. Vastaan silti.
Eikä muuta.
Miksi kysyä kirjan nimeä, ja jättää sitten asia siihen?
Typerää.
Ja niin tyypillistä niille, jotka kuvittelevat nimen kertovan jotakin oleellista.
Sekä ärsyyntymisen aihe minulle, joka pyydän kuvailemaan itse tekstiä ennen kuin haluan tietää sen nimen.
Ja vähän myöhemmin.
"Voi, olitpas sinä tunnollinen!"
Äänensävy, jolla saadaan pikkulapset pukemaan haalarinsa päälle ihan itse.
Mikä nöyryytys, todellakin nöyryytys. Estän kiukun kyyneliä kohoamasta silmäkulmiin, sillä ne ilmestyvät sinne ihan joka tilanteessa.
Vaikka olisin mielestänne kuinka järjetön, hidas ja vähänsanainen tahansa, olkaa niin kiltti, puhukaa minulle kuin kelle tahansa ihmiselle.
En minäkään tänne tule huvikseni.
Puolen tunnin jälkeen lähden pettyneenä huoneesta, jonka liitutaululle on meitä vajaita ja yli-ikäisiä pikkulapsia varten kirjoitettu kannustavia lauseita. ("Ruoka on ainoa lääke!")
Tavuviivat ne ovat unohtaneet.
Matkalla tuuli tunkee kasvoihin ja puskee itsensä ulos selän kautta. Kylmä.
kuin...
tuulenvire
se puhaltaa
hiljaa,
hiljempaa
ja silti
sen viimeinen henkäys
kaataa selälleen
alkukesän nurmelle
ymmärräthän miksi?
Ympärillä tunkkainen luokka, kuiskivat, kahisevat Muut. Minut se sulkee lasikuvun alle, enkä hetkeen ole olemassa kummassakaan.
Luettuani sen loppuun, olin raikas. Mieleltäni. Se oli kuin tuulenvire. Se josta kerroin jo.
Huomaan kyyneleet kun ne valuvat leuan alle, vaikken huomannut niiden matkaa silmäkulmista ja poskille.
(Ei hätää, kukaan ei nähnyt)
(Ja kiitos, uusi lukija)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti