En ole tästä totuudesta täysin varma itsekään, mutta kirjoitan sen silti.
Ensiksikin, miten helppoa luulette olevan kilpaurheilijalla joka joutuu lopettamaan koko uransa kuin seinään, vaikkapa fyysisen sairauden takia?
Ja joutuu vielä sen jälkeenkin luopumaan jokaisesta mitalista ja pokaalista jonka on ansainnut?
Ei varmaankaan kovin helppoa.
Toiseksi, voit kuvitella kilpaurheilijan tilalle epävarman ihmisen, sellaisen joka ei ole löytänyt todellista onneaan ja kutsumustaan maratonjuoksusta tai kuulantyönnöstä.
Urheilulajin tilalle sairauden, joka lopulta vie kokonaan sen voiman jota ilman ei voi elää, mutta jonka on onnistunut kokonaan unohtamaan sairauden taakse.
Silloin muut huomaavat. Sairaus halutaan lopettaa kuin seinään ja halutaan ihmisen unohtavan kaikki mikä oli hetken tärkeämpää kuin mikään muu.
Palkintojen ja pokaalien tilalle voi kuvitella kuopalla olevan vatsan, reisien väliin jäävän tyhjän, liian hyvin näkyvät kylkiluut, ihan minkä vain kohdan sen ihmisen kehossa.
Ihmiselle se on ainoa asia, jonka hän sairautensa avulla saavuttanut.
Se tuntuu niin uskomattoman hienolta, sillä moni muu ei ole onnistunut raatamaan niin paljoa sen eteen ja päässyt niin pitkälle siinä.
Ja ainoa jolla sen kaiken työn voi todistaa muille, on näyttää viikko viikolta aina vähän hoikemmalta. Saada aina vähän enemmän mitaleja lasikaappiinsa.
Ja loppujen lopuksi, kun sinut on saatu luopumaan jokaisesta mitalistasi, ei ole enää jäljellä mitään millä todistaa.
Olet taas niin kuin ennen koko urheilulajin aloittamista, sairauttasi.
Mutta mitä se terve ihminen on tehnyt koko sairauden ajan? Maannut koomassa?
Ei, se on ollut jatkuvasti taka-alalla, seurannut tilannetta ulkopuolisena, ja nyt kun sen pitäisi taas ottaa täysi valta, se onkin äkkiä aivan hämmennyksissä.
Ei ole enää yhtäkään palkintoa joita katsellessa voisi muistella menneitä ja uskoa olleensa olemassa myös silloin.
Vähän kuin tyhjän päällä.
Ne sanovat: "Syömishäiriö? Sullako? Sä näytät kyllä nyt ihan terveeltä."
Tai: "Kilpaurheilija? Sinäkö? Eihän sulla ole edes mitään mitaleja."
Entinen kilpaurheilija hyvästelee vieraansa ja istuu sängynreunalleen. Hän hakee kaapistaan vanhat polvituet ja sovittaa niitä jalkoihinsa.
Hän näkee niissä kulumia, ja muistaa tarkalleen niiden jokaisen tarinan.
Hänestä tuntuu että on kuullut ne tarinat joltain muulta.
Entinen sairas sanoo uusille ystävilleen hei, lähtee pysäkille odottamaan bussia.
Kotona hän ottaa esille vanhan päiväkirjansa johon on merkitty paljon lukuja, niiden perään 'kcal'. Ainoita isoja lukuja ovat ne, joiden perässä lukee 'x vatsalihasliikettä'.
Hän selailee sivuja yrittäen muistaa ihmistä joka ne on kirjoittanut.
Molemmat tuntevat olevansa leikattuja pätkiä jostain pitemmästä elokuvasta.
Vaikkeivät he ole aivan surullisiakaan - heillä on nimittäin nykyään paljon aikaa tehdä kaikkea muuta, mitä vain haluavat - he eivät tunne itseään ihan kokonaisiksikaan.
Vuosi, vuosia, joihin ei itse asiassa mahtunut edes yhtä päivää.
Siksi en ymmärrä, miten minä ikinä voisin olla niin kuin ennen sairautta.
(Enkä tunne yhtäkään kilpaurheilijaa, en edes entistä.)
Ensiksikin, miten helppoa luulette olevan kilpaurheilijalla joka joutuu lopettamaan koko uransa kuin seinään, vaikkapa fyysisen sairauden takia?
Ja joutuu vielä sen jälkeenkin luopumaan jokaisesta mitalista ja pokaalista jonka on ansainnut?
Ei varmaankaan kovin helppoa.
Toiseksi, voit kuvitella kilpaurheilijan tilalle epävarman ihmisen, sellaisen joka ei ole löytänyt todellista onneaan ja kutsumustaan maratonjuoksusta tai kuulantyönnöstä.
Urheilulajin tilalle sairauden, joka lopulta vie kokonaan sen voiman jota ilman ei voi elää, mutta jonka on onnistunut kokonaan unohtamaan sairauden taakse.
Silloin muut huomaavat. Sairaus halutaan lopettaa kuin seinään ja halutaan ihmisen unohtavan kaikki mikä oli hetken tärkeämpää kuin mikään muu.
Palkintojen ja pokaalien tilalle voi kuvitella kuopalla olevan vatsan, reisien väliin jäävän tyhjän, liian hyvin näkyvät kylkiluut, ihan minkä vain kohdan sen ihmisen kehossa.
Ihmiselle se on ainoa asia, jonka hän sairautensa avulla saavuttanut.
Se tuntuu niin uskomattoman hienolta, sillä moni muu ei ole onnistunut raatamaan niin paljoa sen eteen ja päässyt niin pitkälle siinä.
Ja ainoa jolla sen kaiken työn voi todistaa muille, on näyttää viikko viikolta aina vähän hoikemmalta. Saada aina vähän enemmän mitaleja lasikaappiinsa.
Ja loppujen lopuksi, kun sinut on saatu luopumaan jokaisesta mitalistasi, ei ole enää jäljellä mitään millä todistaa.
Olet taas niin kuin ennen koko urheilulajin aloittamista, sairauttasi.
Mutta mitä se terve ihminen on tehnyt koko sairauden ajan? Maannut koomassa?
Ei, se on ollut jatkuvasti taka-alalla, seurannut tilannetta ulkopuolisena, ja nyt kun sen pitäisi taas ottaa täysi valta, se onkin äkkiä aivan hämmennyksissä.
Ei ole enää yhtäkään palkintoa joita katsellessa voisi muistella menneitä ja uskoa olleensa olemassa myös silloin.
Vähän kuin tyhjän päällä.
Ne sanovat: "Syömishäiriö? Sullako? Sä näytät kyllä nyt ihan terveeltä."
Tai: "Kilpaurheilija? Sinäkö? Eihän sulla ole edes mitään mitaleja."
Entinen kilpaurheilija hyvästelee vieraansa ja istuu sängynreunalleen. Hän hakee kaapistaan vanhat polvituet ja sovittaa niitä jalkoihinsa.
Hän näkee niissä kulumia, ja muistaa tarkalleen niiden jokaisen tarinan.
Hänestä tuntuu että on kuullut ne tarinat joltain muulta.
Entinen sairas sanoo uusille ystävilleen hei, lähtee pysäkille odottamaan bussia.
Kotona hän ottaa esille vanhan päiväkirjansa johon on merkitty paljon lukuja, niiden perään 'kcal'. Ainoita isoja lukuja ovat ne, joiden perässä lukee 'x vatsalihasliikettä'.
Hän selailee sivuja yrittäen muistaa ihmistä joka ne on kirjoittanut.
Molemmat tuntevat olevansa leikattuja pätkiä jostain pitemmästä elokuvasta.
Vaikkeivät he ole aivan surullisiakaan - heillä on nimittäin nykyään paljon aikaa tehdä kaikkea muuta, mitä vain haluavat - he eivät tunne itseään ihan kokonaisiksikaan.
Vuosi, vuosia, joihin ei itse asiassa mahtunut edes yhtä päivää.
Siksi en ymmärrä, miten minä ikinä voisin olla niin kuin ennen sairautta.
(Enkä tunne yhtäkään kilpaurheilijaa, en edes entistä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti