keltaiset jääkarhut

Maali pyörii telan mukana edestakaisin alustalla, ei halua liikkua niin kuin minä sanon vaan keltainen sekoittuu liikaa.
Minäpä lisään punaista ja pilaan kaikki keltaisen valloitus-suunnitelmat.
Teen jääkarhuja. Viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan. Jokainen on erivärinen ja yhdestä on jäänyt pois vasen silmä.
Kun pesen kaiverruslevyäni, opettaja kehuu graafista pintaa, karhun turkkia, joka kuulemma erottuu kauniisti vedoksistani. Vieressä oleva poika kääntyy katsomaan ja nyökkää.
Minulle ei sanota suoraan kehuja ja se muuttaa ne enemmänkin kylmiksi kuin lämpimiksi.
Tai sitten vain kieltäydyn kuulemasta. Tiedän, miten vaikea on puhua sellaiselle joka pakenee katsetta mielummin kuin keskustelee.

En osaa ikinä suhtautua itsevarmasti töihini. Aina on joku parempi, sehän on itsestään selvää. Mutta minä en osaa pitää itseäni hyvänä, kun on miljoonia parempia.
Parhaat ovat niitä hyviä joten minä olen joko ihan hyvä tai huono.
Silti kierin pääni sisällä ihastuksissani kun joku huomaa kehua, eniten silloin kun se joku on ensin pyydystänyt katseeni.

Kun sanomalehdet on siivottu pöydältä, otan vihon ja alan kirjoittaa.
"Sä voit nyt lopettaa...tuon. Mulla alkaa ruokailun valvonta."
Minä kirjoitan, haluaisin sanoa sen opettajalle mutta tyydyn vain nyökkäämään kuten aina.
Tuo, se kuulostaa jotenkin alaspäin työntävältä. Eikö minun sanojenmuodostustani muka voi kutsua edes kirjoittamiseksi?

Haluaisin että joku joskus pyytää minua lopettamaan kirjoittamisen. Eikä puhu mitään 'tuosta'.
Joskus vielä kirjoitan, niin ettei kukaan osaa sanoa siihen muuta.