Paperinuket on niin helppo repiä

Yhden päivän prinsessoilla on kiiltelevät kiharat ja paljas selkä.

Mustavalkopukuiset tuntuvat olevan vain lavasteita, kun leveät helmat liukuvat pitkin lattiaa ja kuljettavat tyttöjään ympäri salia.

Huomaan kiinnittäväni liikaa huomiota lapaluihin jotka mekko jättää somasti näkyville. Pelkään sitä miten muutaman vuoden päästä itse sopisin siihen joukkoon.

Minun lapaluuni eivät taatusti näkyisi niin kauniisti. Minun hiukseni eivät yllä edes hartioille, enkä voisi kuvitellakaan millaiset ne olisivat kiharrettuina.

Pitkä mekko jossa on kaunis rypytetty helma, se ei varmasti saisi minua näyttämään niin hennolta kuin niitä tyttöjä jotka pyörivät katsomon alapuolella.

Kun tulee kohta jossa tytöt hyppäävät ja laskeutuvat pehmeästi alas sen mustavalkopukuisen tukemina, minä en pääsisi edes ylös lattiasta.

Kuka edes haluaisi tanssia minun parinani?

Toivon, etten itse ikinä tule tanssimaan noin muiden kanssa tai pilaamaan kauniiden tyttöjen riviä itselläni.

Oikeasti minäkin haluaisin, jos se ei aiheuttaisi niin suurta ahdistusta ja häpeää. Jos minussa ei olisi sitä kaikkea ahdistavaa ja hävettävää.

"Vaikka paino nousisi normaaliin, olisit silti todella hoikka.", sitähän minulle jauhetaan.

Tänään ymmärsin, etten ihan totta usko sitä.

Olen pitkään leikkinyt että minäkin olen sitä mieltä, kuvittelin kai että ahdistuisin vain koska se on opittu reaktio johon voin vaikuttaa jos tahdon.

Mutten minä usko vaikka leikkisin niin.

Lähden hiitolomaksi toiseen kaupunkiin, jossa tuskin saan yhtäkään rauhallista hetkeä istua tietokoneen ääreen ja kirjoittaa tänne. Luvassa siis hiljaisuutta.