Naisella, tytöllä, en ole aivan varma. Sillä on suuret ruskeat koiransilmät jotka huomaan ensimmäisenä koko huoneessa.
Tulin myöhässä, tiedän.
Pelkään syyttäviä katseita joita ei kuitenkaan tule. Ne varmasti listivät minua päänsä sisällä, ajattelen, ja pääsen hetkeksi piiloon naulakoille.
Koiransilmäinen on juuri sellainen ihminen, kaunis. On ihanaa ja kateellista kutsua ihmistä sillä adjektiivilla.
Englantia se puhuu hyvin, suomea hiljaa ja hieman epävarmasti.
Se katsoo minua ja kaulakorua jota suljen kaulani ympärille, kun huomaan sen se hymyilee ja minä käännän katseeni äkkiä pois.
Eräs, nuori hänkin, kertoo hetken omaa tarinaansa. Siinä hän suunnitteli omia hautajaisiaan, kertoo leikkauksesta.
Hän hymyilee kertoessaan ja seisoo omilla jaloillaan vaikkei se varmasti ole itsestäänselvyys.
Olen tekevinäni jotakin ihan muuta kuin kuuntelevani, vaikka juttu tekee jollakin tavalla vaikutuksen. Naiivina kuvittelin että tuollaista voisi kuulla ainoastaan ylimeikatun naisen kertomana joissakin niistä kiiltävistä lehdistä joita äiti tilaa.
Koska saan kuulla jonkun kertovan kuinka hän pelastui lohikäärmeen luolasta?
Ja niistä lasihelmistä minä tein korun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti