Eilisen tapauksen täydellisen ilahduttava vastakohta.
"Mikäs kirja sulla siinä on?", kysyy erityisopettaja jonka luona istun lukemassa sillä aikaa kun muut joutuvat vertaistensa arvostelun sekä henkisten paineiden uhriksi liikuntatunnilla.
Tähän minut on etuoikeuttanut se todistus liikuntakiellosta, joka on kiroukseni ja siunaukseni kunnes pyhä vaaka joskus päätyy siihen pisteeseen että minut voidaan siitä vapauttaa. Se, josta olen pomminvarmasti puhunut ennenkin.
Ehkä opettaja huomaa ylimääräiset valonsäteet jotka ainakin kuvittelen silmiini ilmestyvän, ja kysyy kirjan nimen kuultuaan vielä: "Minkälainen se on?"
Minä kerron lisää, ja opettaja kuuntelee ja vielä kysyykin lisää.
Se opettaja on hieman erikoinen aina välillä. Joskus saan kuulla pitkiä selityksiä sukulaispojan teenjuonnista, mutta juuri tällä hetkellä erityisopettajan pisteet nousevat silmissäni hieman ylemmäs.
Sitten, suuri loppuhuipennus:
"Näytäs vielä sitä kirjaa niin kirjoitan sen nimen ja kirjailijan ylös."
Ojennan kirjan ja opettaja ottaa sen vastaan kynän ja paperilapun kanssa.
"Olen etsiskellytkin jotain uutta luettavaa."
Sitten se kertoo vielä Mankellin kirjoista joita tuskin tulen lähiaikoina lukemaan, mutta kuuntelen silti.
Toivottavasti näytin edes jonkin verran niin ilahtuneelta kuin oikeasti olin.
Se oli yllätys.
Kuudelta illalla katselen kateellisena japaninopettajan (hieman huonosti suomea puhuvan japanilaisnaisen) täydellisen pientä, hoikkaa ja siroa vartaloa.
Sillä on hassu tapa hölkätä luokassa paikasta toiseen, mutta sekin armahdetaan kaiken sen suloisuuden nimissä. Se on monta vuotta minua vanhempi ja silti tuollainen. Niin, tuollainen.
Joillain on uskomaton onni olla tuollaisia syntymästään saakka, ja juurikin siksi he eivät usein osaa itse edes arvostaa sitä.
Huomenna on se päivä, kun pitäisi tuntea itsensä vuoden vanhemmaksi, vaikka oikeasti ei ole vanhentunut kuin yhden päivän eilisestä.
"Mikäs kirja sulla siinä on?", kysyy erityisopettaja jonka luona istun lukemassa sillä aikaa kun muut joutuvat vertaistensa arvostelun sekä henkisten paineiden uhriksi liikuntatunnilla.
Tähän minut on etuoikeuttanut se todistus liikuntakiellosta, joka on kiroukseni ja siunaukseni kunnes pyhä vaaka joskus päätyy siihen pisteeseen että minut voidaan siitä vapauttaa. Se, josta olen pomminvarmasti puhunut ennenkin.
Ehkä opettaja huomaa ylimääräiset valonsäteet jotka ainakin kuvittelen silmiini ilmestyvän, ja kysyy kirjan nimen kuultuaan vielä: "Minkälainen se on?"
Minä kerron lisää, ja opettaja kuuntelee ja vielä kysyykin lisää.
Se opettaja on hieman erikoinen aina välillä. Joskus saan kuulla pitkiä selityksiä sukulaispojan teenjuonnista, mutta juuri tällä hetkellä erityisopettajan pisteet nousevat silmissäni hieman ylemmäs.
Sitten, suuri loppuhuipennus:
"Näytäs vielä sitä kirjaa niin kirjoitan sen nimen ja kirjailijan ylös."
Ojennan kirjan ja opettaja ottaa sen vastaan kynän ja paperilapun kanssa.
"Olen etsiskellytkin jotain uutta luettavaa."
Sitten se kertoo vielä Mankellin kirjoista joita tuskin tulen lähiaikoina lukemaan, mutta kuuntelen silti.
Toivottavasti näytin edes jonkin verran niin ilahtuneelta kuin oikeasti olin.
Se oli yllätys.
Kuudelta illalla katselen kateellisena japaninopettajan (hieman huonosti suomea puhuvan japanilaisnaisen) täydellisen pientä, hoikkaa ja siroa vartaloa.
Sillä on hassu tapa hölkätä luokassa paikasta toiseen, mutta sekin armahdetaan kaiken sen suloisuuden nimissä. Se on monta vuotta minua vanhempi ja silti tuollainen. Niin, tuollainen.
Joillain on uskomaton onni olla tuollaisia syntymästään saakka, ja juurikin siksi he eivät usein osaa itse edes arvostaa sitä.
Huomenna on se päivä, kun pitäisi tuntea itsensä vuoden vanhemmaksi, vaikka oikeasti ei ole vanhentunut kuin yhden päivän eilisestä.
2 kommenttia:
Hyvää syntymäpäivää sinulle toivon minä <3
adagio : Voi, olen ihan otettu. : )
Ja syystäkin, sillä vähemmän tutut ihmiset eivät usein onnittele.
Lähetä kommentti