Positiivisemman merkinnän toivossa jätän kirjoittamatta koulusta, kerron siitä mitä sen jälkeen tapahtui.
Yleensähän koulun jälkeen ei minun maailmassani tapahdu mitään, menen kotiin, luen, sulkeudun huoneeseeni.
Harvat oikeat naurut nauran yhdessä kirjan päähenkilön kanssa ja hymyilen mustavalkoisille sivuille jotka ystävällisinä suovat minun pääsevän sisäpiiriinsä. Vihdoinkin keskusteluja, joissa minun ei tarvitse arvuutella niissä esiintyvien nimien omistajia.
Eilen minä kuitenkin lähdin äidin kanssa ostamaan syntymäpäivälahjaa itselleni. Olin mukana, sillä hän ei olisi kuulemma osannut valita niitä itse.
Akvarellivärit, paperia, pensseleitä joiden hypistelyyn käytän aikaa.
Ja sellainen oikea merenpohjasta poimittu akvarellisieni jota minun on pakko haistaa, vaikkei se tietenkään enää haise mereltä, suolalta ja kalojen ulosteelta, valitettavasti.
Miesmyyjä, samalla myös ainoa myyjä, paketoi kaiken varsin vastahakoisesti vihreään paperiin - äidin silmissä se varmasti ruokki sitä yleistä käsitystä etteivät miehet osaa eivätkä halua tehdä mitään käsillään - sillä aikaa kun minä olen muka katselemassa kirjoja. Ei ole sopivaa katsoa kun omaa lahjaa paketoidaan.
Oikea hymy numero 1 suuntautui vanhan rouvan selälle onnittelukorttiosastolla.
Me olimme valitsemassa 10-vuotis korttia eräälle ulkomailla asuvalle tutulle, ja kun vilkaisin häntä sivusilmällä kortteja vertaillessani, minua alkoi hymyilyttää.
Rouva vertaili kädessään niitä kortteja joissa on jokaisessa samanlaisia kukkia mutta eri värit, ja luku 80.
On hieman vaikea ymmärtää, mikä siinä oikein sai minut hymyilemään. Ehkä se oli ironia.
Näin mielessäni vähän kuin aikajanan jonka toisessa päässä olin minä, ja toisessa päässä oli hän.
Tajusin, että minäkin olen joskus sellainen kuin tuo rouva.
Vaikka kuinka pyörittelisin päässäni uskomattomia vaihtoehtoja tulevaisuudestani, minäkin päädyn loppujen lopuksi korttiosastolle valitsemaan ruusukorttia 80 vuotta täyttävälle ystävälleni.
Nyt vielä etsin korttia kymmenvuotiaalle, joka ei ole siskontyttöni (lapsenlapset eivät ole suunnitelmissa), mutta joskus se luku on vielä 80.
Pelottava ja lannistava ajatus.
Ei auta kuin toivoa että jollain keinolla muistaisin tämän silloin joskus, ja jättäisin sen ikävystyttävän kukkakortin telineeseen.
Niin, ja että kääntyisin ja sanoisin pari ystävällistä sanaa sille tytölle, joka selkäni takana hymyilee alakuloista ja tottumatonta hymyään.
Kummallista miten kirjoitustapani tuntuu vaihtuvan luettavan kirjan mukaan. Tai sitten alan vain löytää yhtäläisyyksiä.
2 kommenttia:
Totta kai kirjoitustyyli muuttuu luettavien kirjojen mukaan, varsinkin jos kirja on hyvin kirjoitettu : D Tai no, ainakin alkaa tosiaan itse löttää niitä yhtäläisyyksiä.
terveisiä aamukahdeksalta dataavalta : D
(Oon muuten Mikko mut en malttanu kirjautua sisään jos et tajunnut :])
Anonyymi Mikko(:'D): Mutta ei se nyt aina ole niin itsestäänselvää. Mikään ei ole.
Terveisiä iltayhdeksältä dataavalta aamukahdeksalta dataavalle.
Lähetä kommentti