Kankaanohuita rinnakkaistodellisuuksia on pingotettu huonetta ympäröivien kulta- ja metallineliöiden sisään.
Minua tuskastuttavat ihmiset, jotka seisovat taulujen edessä kuin omistaen ne ja minä tuskastutan heitä seisomalla omalla vuorollani kaksi kertaa kauemmin kuin kukaan muu, tutkimassa jokaista siveltimenvetoa.
Kuvittelen kankaan puoliksi värittömänä, luonnosten muodostamana hämähäkinseittinä. Nämä kuvat eivät ole vain ilmestyneet tänne, niidenkin takana on joku, kaikesta huolimatta pelkkä ihminen. Pinnan lisäksi minä haluaisin nähdä läpivalaisukuvan.
Vältän katsomista kirkkautta hohtaviin seiniin, vaaleaan lattiaan, kaikkein vähiten kylmiin kattolamppuihin. Maalausten välit kuljen putkinäköisenä, ainoastaan seuraavaa kohdetta tuijottaen. Ihan vain siksi, että muut katsojat todella osaavat pilata tunnelman, samoin liian valkoiset seinät ja verkkokalvoja nakertavat lamput. Tiedän, heidän mielestää värit pääsevät oikeuksiinsa vain kirurgisen puhdasta taustaa vasten asetettuina, mutta sisustuksessa on jotakin liian sairaalamaista. Haluaisin nähdä vain ja ainoastaan kuvat, koska nehän ovat ainoita joilla loppujen lopuksi on mitään väliä.
Kotiin tultuani tiputin vahingossa villapaitani napin glögikuppiin ja jatkoin olemattoman kuvittelua, yrittäen samaan aikaan jäljentää sitä paperille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti