Koulussa minulla on jatkuvasti tällainen olo.
Saatan koska tahansa kaatua, pudota suoraan lattian läpi kunnes vatsalaukkuni on kääntynyt 200 kertaa ympäri. Suljen silmät ja kieltäydyn katsomasta. (Luultavasti laskeutuisin jollekin kovalle, metallinmakuiselle ja märälle ja vetäisin keuhkoni täyteen luupölyä.)
En kaadu itse, minut työnnetään kumoon, minä olen uhri. Maailman säälittävin uhri, koska se nyt sattuu olemaan helpoin vaihtoehto.
Kotiin päästyäni olen aivan liian väsynyt tehdäkseni mitään, niin väsynyt että kadotan kaikki ideani ja tyhjenen tavalla, jota vielä loman aikana ei ollut olemassakaan. Ikävöin niitä olemattomia rutiineja. Jos idea tavoitti minut keskellä yötä, nousin ja aloin piirtää. Jos minua väsytti vielä keskipäivällä, minä vain nukuin tietämättä edes mikä viikonpäivä on.
Niin helppoa ja silti täysin mahdotonta.
Lopuksi kiitän tuhannesti sitä osaa aivoissani, joka saa ihastumaan ennen omaa syntymäänsä kuvattuihin salapoliisitarinoihin. (Jeremy Brett ja hänen Sherlock Holmesinsa)
Ei, en ole lukenut tuota otsikkoon nimensä lainannutta kirjaa, vaikka se varsin hienolta vaikuttaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti