"Pitääkö mun syödä aamupala?" kysyy siskoni ja tunnen kuinka minut vedetään siivilän läpi. Se tekee olemisesta kylmää ja jättää mukavat puheenaiheet rautaverkon toiselle puolen. Jäljellä on niitä yksiulotteisia aiheita joita liimaillaan ihmisten välille kuin postimerkkejä. Tärkeintä, että tulee sanottua jotain.
Minä en tiedä, mitä sisko oikein ajattelee. Hän ei halua enää juuri koskaan olla kanssani kahden kesken. Jos me olemme samassa tilassa, hän myötäilee kaikkia vastauksiani kuin robotti ja lopulta vetäytyy pois.
Tahtomattani minäkin reagoin vetäytymällä, yritän hankkiutua eroon jännitteistä mutta ne ovat aina, aina kun mekin olemme.
Minä vihaan itseni syyttämistä, mutta tunuu että vika on juuri minussa.
Olin etäällä, sisällä omassa pikku kaleidoskoopissani, juuri sinä ratkaisevana hetkenä. Hän alkoi tulla murrosikään ja kun minä seuraavan kerran kurkistin ulos itsestäni, hän oli jo muuttunut.
Minä toivon ettei hän ottaisi mallia minusta, mutta näen siitä jo nyt liikaa merkkejä. Ja mikä pahinta, juuri kun kuvittelin pääseväni eroon.
Me vain emme koskaan olleet tarpeeksi läheisiä tapellaksemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti