Taas kerran minä laahaan sen paikalle, vedän ja puristan ranteita vaikka se esittää vastalauseen toisensa jälkeen.
Tyhjä, liian tyhjä, olematon, ne vain säälivät, älä viitsi, minä vihaan, häpeän tätä
Ankkuroin sen nurkkatuolille ja jätän kuuntelemaan kaltaistensa ajatuksia, täysiä persoonia ja älykkäitä näkökulmia. Katson säälien kuinka se istuu, hermostuneena, kasvoillaan poskipunaa jota kukaan ei ole niille laittanut. Se on kuin peili joka kääntää kehutkin väärin päin, oikean vasemmalle, hyväksynnän hiljaiseksi inhoksi.
Se ei tiedä miten olla, se ei ole tiennyt sitä pitkään aikaan sillä nämä kolme vuotta ovat tehneet tehtävänsä.
Tyhjä, liian tyhjä, olematon, ne vain säälivät, älä viitsi, minä vihaan, häpeän tätä
Ankkuroin sen nurkkatuolille ja jätän kuuntelemaan kaltaistensa ajatuksia, täysiä persoonia ja älykkäitä näkökulmia. Katson säälien kuinka se istuu, hermostuneena, kasvoillaan poskipunaa jota kukaan ei ole niille laittanut. Se on kuin peili joka kääntää kehutkin väärin päin, oikean vasemmalle, hyväksynnän hiljaiseksi inhoksi.
Se ei tiedä miten olla, se ei ole tiennyt sitä pitkään aikaan sillä nämä kolme vuotta ovat tehneet tehtävänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti