punasiirtymistä ei jälkeäkään

Aamun autiudessa katua ylittävät ihmiset, mustina varjoina epätasaisena vellovaa keltaisenharmaata -ikuista testikuvaa - vasten.
Hetken aikaa katu on tyhjä autoista, kaikki liike pakkautuu eläviin varjoihin, surullisen riippuvaisiin keinovalon keltaisista pilkahduksista.
Ilman valoa kontrasti kuolee, muodot häviävät.

Taiteilijan on täytynyt olla suuremman luokan surrealisti, omistaa mielipuolinen huumorintaju ja tukku pituussuunnassa kahtia leikattuja siveltimiä.
Siinä tapauksessa, osaavatko nuo kaikki satunnaisesti ohittamani ihmisetkin ihailla tätä, kuinka valokuvanomaisesti takaa tuleva valo paljastaa siluetit, aivan kuin ne olisi maalattu mustalla tussilla konseptiarkille?

(Tuskin huomaan tolpan päässä seisovan miehen muuttuvan sävyltään sallivan vihreäksi.)

Jos kävelen nopeasti, ehkä vielä ehdin ottaa paikkani kuvassa, sotkea jalkani samaan puoliksi kuivuneeseen maaliin. Parinsadan metrin päässä minäkin olen yksi noista varjoista, jotka vuorotellen imeytyvät pystyviivojen tuolle puolen.
Kenen vuoro nyt on katsella?

(Viime lauantai oli  se  päivä, jonka vietin hiljaisesti,

salaa melkein tyytyväisenä ikäni suurenneesta numerosta

tai ainakin siitä, ettei minulla ole tarvetta juhlistaa sitä.

Kerronpa kuitenkin.

Sain lahjaksi punaisen teepannun.

Ja yhden riippumattoman päivän junalippujen kera.)