Kuivunut kasaan jonnekin itsensä perukoille, niin kuin ketun kaluama myyrä. Unohtanut sen turkin, joka sillä oli päällä ennen kuorimista, paloittelua, kaluamista. Pilkkaa rumuudellaan keto-orvokkeja, houkuttelee paikalle kärpäset toukkineen. Kukkien anelevat äänet, kun ne vaativat kärpäsiä olemaan nopeita, siivoamaan auringon mädättämän rumuuden pois terälehtiensä tieltä, nopeasti.
Sade työntää kärpäset piiloihinsa, saa kukat sulkemaan terälehtensä, kettu on jo jossakin kaukana. Sade haluaa kaluta oman osansa, hioa luut hohtavan valkoisiksi.
Myyrä, jonka ainoa toive oli pysyä aina piilossa, maan alla, sokkeloissaan jotka eksyttäisivät kenet tahansa, makaa keltaisen auringonvalon kuivatettavana, paikassa jossa ainoa pimeys lankeaa sen kallon sisään.
Kuuletko kärpästen tanssin, kunnianosoituksen vainajalle.
Toisin kuin he, kukkahiuksiset tytöt, jotka kuka tahansa tietää kauniiksi vaikka he eivät katsoisikaan kameraan, olen menettänyt ajatukseni ketulle. Mutta sitä ilman en voisi katsella kärpäsiä. Olisivatpa he kauniilla peuranäänillään kertoneet tämän, sen, ettei minulla tule olemaan enää mitään kerrottavaa.
Nykyään osaan vain tylsistyttää ihmisiä kuoliaiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti