Limonadisade

Huokaisen, päässäni. Yritän silmämääräisesti arvioida välimatkaa, joka on minun itseni ja niiden, jotka syövät jäätelöitään ja heittävät tuutin loput lokinpoikaselle, välillä. Puoli metriä. Plus viisi kilometriä. Luovutan. En ehkä saa heitä kiinni edes sitten, kun he ovat saaneet jäätelönsä syötyä.
Minulla on edessäni lasi, jossa on kerta toisensa jälkeen joko zeroa tai vettä. Miksei se halua täyttää itseään millään muulla?
Kuvittelen, miten jonain päivänä tekisin kaiken päin vastoin. Ravistaisinkin limsapulloa pöytäni alla ja avaisin korkin kun kukaan ei osaisi odottaa sitä. Kukapa osaisi odottaa pienen tulivuoren purkausta keskellä kahvilaa? Se toisi meidät kaikki samaan maailmaan edes hiilihapposuihkun ajaksi, rikkoisi samanlaisina toistuvien kahvilakäyntieni jatkumon. (En tiedä, mitä tekisin veden kanssa, ehkä vain kaataisin sen vieisen pöydän permanenttinaisen laukkuun.) Voisin toki myös lähteä maksamatta ja juosta ulos tarjoilijan varoituksista huolimatta. Sekin olisi omalla tavallaan hienoa mutta myös kiellettyä enkä minä ikinä tekisi niin.

Tässä todellisuudessa, etukäteen kaavoitetussa todellisuudessani, kaadan limsan (väriaineet, makeutusaineet, kaikki paha sekoitettuna veteen) nätisti lasiin ja imen pillillä. Hitaasti, hitaasti, en halua koskaan olla ensimmäinen joka saa jotain juotua tai syötyä.
Olisipa oikeasti niin kuin pikkusisko aina sanoo. "Se ei vaan tykkää herkuista." Haluaisin kertoa, että kyllä minä oikeasti pidän.
Ehkä jättäisinkin limonadin suihkuamaan ja lähtisin ulos koko karkkiteline mukanani. Ihan vain siksi, etten oikeasti voisi ostaa edes yhtä pussia.