Päätin kerätä vielä vartin verran lisää rohkeutta. Kampaajan käsivarressa, tatuoinnissa, kaarevassa koristenauhassa, luki miehen nimi. Kenen? Pojan, miesystävän, kuolleen veljen?
Miehen nimen tatuoimiseen tietysti liittyy aina omat riskinsä, mutta nainen on minulle kuitenkin pelkkä kampaaja, joten miten voisin olla varma hänestä.
En ollut vielä siinä vaiheessa osoittanut minkäänlaista keskusteluintoa, puhunut hätäisesti ja vastaillut lyhyillä sanoilla jotka nekin näyttivät luultavasti muodostavan minulle niin suuren ongelman, ettei edes kampaaja yrittänyt vääntää keskustelua aikaiseksi.
Niinpä sellaisen kysymyksen esittäminen tuntui yksinkertaisesti tökeröltä ja tahdittomalta, mutta tarvitsiko siitä aina välittää? Jos on kerran tatuoinut jonkun nimen käsivarteensa, eikö ole ihan luonnollista, että siitä saatetaan myös kysyä. Varsinkin, jos sattuu työskentelemään asiakaspalveluammatissa.
Vielä yksi hengenveto, sitten, ei vieläkään, nyt, nyt, nyt...
"Onko Juhani sun pojan tai miehen nimi?" Kysymys nousi suustani kuin tupakansavu, liukkaasti ja vaivattomasti. Ihme.
Katsoin kampaajan kasvoja peilin kautta, vaikken nähnytkään niitä aivan tarkasti ilman peilin edessä pöydällä makaavia silmälasejani.
"Joo, se on mun poika." Nainen hymyilee, muusta en ole ihan varma, mutta äänensävystä päättelen, ettei hän ainakaan pannut pahakseen kysymystäni.
Olin pidättänyt hengitystäni ja päästän sen purkautumaan hitaasti. Olinpa hölmö, mikä tahansa muuttuisi helpommaksi jos muistaisin edes hengittää yhtäjaksoisesti. Annan suustani liukua vielä liudan tarpeettomia täytekysymyksiä, ettei töksähdykseni vain jäisi liian irtonaiseksi. Ikä, koulu... Miksi ne minua oikeasti kiinnostaisivat? Nainen kuitenkin kertoo melkein innostuneena pojastaan, nelivuotiaana aloittaneesta tanssijaihmeestä. Minua hymyilyttää, ei ainoastaan kampaajan jutustelu vaan myös minä itse, taas kerran turhaksi osoittautunut jännitykseni.
Olen parempi hymyilemään kuin ennen. Kuka opettaisi vielä puhumaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti