Olen niin väsynyt, että kotiin tultuani nukahdin sänkyyni kirjan kanssa ja heräsin tunnin ja vartin päästä oven kolahdukseen vielä vähän väsyneempänä kuin olinkaan, mutta kuitenkin niin levänneenä etten saanut enää unta.
Vellum saa aivoni jollain tavoin raskaiksi, luulen ymmärtäväni kaiken mutta se ei olekaan niin yksiselitteistä. Itsepohdiskeleva, ajalla ja paikalla leikittelevä tyyli ei saa minua ainakaan piristymään, silti siinä on jotain koukuttavaa.
Momon uteliaisuus kaikkea kohtaan sen sijaan on ilahduttavaa. Se maistelee vähän kaikkea etuhampaillaan ja tarrautuu sormiini pienillä tassuillaan kun lasken käteni sen ulottuville, se haluaa tutkimaan uusia paikkoja ja jää tuohtuneena pystyasentoon, jos en otakaan sitä syliin.
Kukapa olisi uskonut, että hamsterit putoavat aina selälleen? (Pelästyin ensimmäisillä kerroilla, muttei siinä ole vielä kuinkaan käynyt.)
"Minulla on ikävä Jackia ja Joeyta ja Thomasia. Näyttää siltä, ettei kukaan koskaan mieti, surevatko kuolleet jälkeenjääviä, mutta minä kaipaan heitä vaikka en olekaan varma, ovatko he koskaan olleet olemassa. Jos koko maailmani siihen saakka, kun löysin Kirjan, oli vain kuolleen miehen fantasia, toive siitä että olin edelleen elossa, ehkä he eivät koskaan olleetkaan muuta kuin pieniä osia minusta, jotka leikkasin irti ja vuolin ihmishahmoiksi pitämään minulle seuraa uneksitussa elämässäni."
- Hal Duncan, Vellum - kaikkeuden kirja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti