"Pelkäätkö että sä lihot ihan muodottomaksi?", kysyi terapeutti joskus viikko sitten ja pidän sitä hieman alentavana, mikä johtuu varmasti eniten äänensävystä, joka antoi ymmärtää; 'onko sinulla mitään typerämpää tekemistä, kuin pelätä voivasi lihoa muodottomaksi parissa päivässä?'. Ja toisekseen, en minä pelkää lihoa muodottomaksi, tässä vaiheessa pelkään jo normaalipainoakin.
Osaisinpa kertoa jostakin muusta. Tänne on löydetty sanoilla 'anoreksia blogi' ja sellainen tästä tosiaan on tullut, huolimatta niistä suunnitelmista joita minulla muka joskus oli. Mutta ei siitä voi olla puhumatta, jos välttämättä haluan kertoa itsestäni. Onko minussa paljoakaan sellaista, josta voisin kertoa mainitsematta syömishäiriötä.
Puhuakseni jostain muusta, ulkoa tullessani pulu pyöri hätääntyneenä parvekkeen alle jäävän lampun päällä. Siinä sillä oli vielä eilen pesä, josta ei nyt näy merkkiäkään. Se on kuin talonsa kadottanut Ihaa. Myöhemmin sekin oli lentänyt pois.
Sitä ennen olin viettämässä aikaa tuttujen kanssa. Tai parin tutun, ne muut olivat tuntemattomia tutun tuttuja tai kokonaan tuntemattomia. Se oli tavallaan mukavaa, vaikka kuitenkin olin helpottunut kun pääsin viimein takaisin ulos.
Tuntui ihanalta antaa jonkun muun meikata itseäni. Tajusin että se johtui ehkä kosketuksesta ja mietin, miten vähän kukaan yleensä koskee minuun. Puhumattakaan siitä miten itse kartan muita. (Puhun niistä normaaleista kosketuksista. Ne muunlaiset ovat vääriä ja likaisia.)
En osaa kuvitella itseäni hellyydenkipeäksi. Ehkä yritän unohtaa sen ja karttaa entistä tarkemmin tahattomia kosketuksia toiseen kaiteella lepäävään käteen ruuhkaisessa portaikossa.
Hoitaja kysyi tänään, onko minulla blogia. Puolihuolimattomana livautin että on, mutta varmuuden vuoksi valehtelin palvelimen. En tiedä miksi se kysyi sitä. Palvelinta. Yleensä koko blogia. En usko että monikaan tuntemani osaisi löytää tänne, kun en tätä mainosta missään enkä kellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti