Ajuri

Sinä päivänä maa oli kylmä ja kostea, mikä oli onnistunut yllättämään meidät täysin. Olimme lähteneet kaupungista liian nopeasti ja kiinnittämättä ollenkaan huomiota siihen, että siellä ihmiset pitää lämpimänä kiire ja hyörinä, joka oli kaukana siltä maantieltä jolla ajoimme.

Ikkunasta verhon takana avautui uurteisten peltojen, laidunmaiden ja kosteuden hajottamien aitojen jatkumo.

Hevoset astelivat eteenpäin hätäisin askelin ja luulen sen johtuneen tuulesta. Ne säpsähtelivät ja olivat vähällä pysähtyä tuon tuosta, mutta ajuri piiskasi niitä armottomana. Eläinraukat höyrysivät jäähtyvää hikeään ja halusivat vuoroin paeta tuulen kahinaa heinikossa, vuoroin ajurin piiskaa.

Minä en sitä nähnyt, sillä istuin vaunun sisällä kahden seuralaiseni kanssa, mutta piiskaniskut kantautuivat sisään vaunuun ja tunsin ylimääräiset nytkähdykset hevosten pysähdellessä.

"Tuo ajuri kohtelee eläimiään huomattavasti paremmin kuin mitä antaa ymmärtää.", sanoin särkeäkseni jäätävän tunnelman, joka tuntui yhä olevan kylmenemään päin, aivan kuten ilmakin. "Huomasin kun hän livautti säästämänsä sokeripalan sille ruskealle tammalle."

"Tuossa ammatissa ei oteta vakavasti niitä jotka kohtelevat hevosta kuin lastaan.", totesi minua vastapäätä istuva mies, joka ei paikastaan huolimatta ollut vilkaissut minuun kertaakaan matkan aikana.
Minun teki mieli irvistää hänelle. Samalla kertoisin suoraan, etten pitänyt hänestä enkä ymmärtänyt siskoani laisinkaan. Halusin uskotella itselleni, että vain ylpeyteni esti minua toteuttamasta suunnitelmaa, mutta salaa pelkäsin hieman tuota miestä.

Sitten vaunut nytkähtivät. Rajusti. Siskoni, hänen tuleva puolisonsa ja minä nytkähdimme myös. Onnistuin vain vaivoin välttämään horjahtamisen miehen syliin, kun taas siskoni ja hän kolauttivat päänsä takaseinään.

Kun vaunut nytkähdyksen jälkeen jäivät paikoilleen, emme uskaltaneet liikahtaakaan. Olimmeko ajaneet ojaan? Rengas se ei voinut olla, sillä huomaisimme kyllä jos istuisimme niin vinoilla penkeillä. Jotain uhkaavaa ymmärsin sen olevan, vaikken vielä kokonaan käsittänytkään tilanteen todellista asetelmaa.
En voinut olla huomaamatta siskoani, joka etsi kädellään aviomiehensä käden, niin kuin vain rakastavaiset tekevät näytelmissä ja kirjoissa. Kuului hevosen pärskyntää ja ajurin askeleet tiellä vaunujen edessä.
Siskoni huokaisi helpotuksesta, kuin asia olisi äkkiä muuttunut päivänselväksi.
"Hevoset vain temppuilivat taas ja ajuri, tuo jalo mies, on kiivennyt alas rauhoittelemaan niitä.", hän julisti kuin mikäkin hyvän sanansaattaja ja sai osakseen aviomiehensä hyväksynnän samalla kun minä puristin huuliani tiukasti yhteen.

Aika kuitenkin kului, emmekä olleet liikkuneet senttiäkään. Äkkiä ilmassa leijuva hiljaisuus vain syveni, emmekä aluksi ymmärtäneet, miksi.
Se johtui askelista, jotka olivat lakanneet kuulumasta. Ulkona ei enää voinut liikkua kukaan, niin syvää hiljaisuus oli.

"Onko siellä kaikki hyvin?", se oli siskoni aviomies. Ei sanaakaan. Emme kuulleet enää edes hevosia.
"Mene katsomaan mitä siellä tapahtuu. Äkkiä."
Eikä mies voinut vastustaa vaimonsa hätääntynyttä ääntä. Hän avasi oven, katsoi ulos, käänteli päätään ja oli hiljaa. Hänen puhumattomuutensa nosti hiljaisuudesta esiin sen pahaenteisen sävelen.
Sitten mies veti oven kiinni ja istui takaisin siskoni viereen, kasvot aavistuksen valkeampina, ihan kuin ulkoilma olisi toiminut talkin tavoin. Minun ja siskoni uteliaan jännittyneet katseet korvensivat hänen kasvojaan, mutta ne eivät saaneet vieläkään väriä.
"Ei mitään. Poissa jok'ikinen."
Katsottuani ikkunasta, näin hevosten liikkuvan kaukana pellolla. Niitä ei saisi enää kiinni kukaan. Ja ajuri, koko surkean tarinamme suurin petturi, oli hävinnyt jäljettömiin.