in the pouring rain

Eikä ole enää muuta mahdollisuutta kuin isua lattialle ja painaa pää tiukasti kiinni polviin.

Ja ajatella: "Mä en ole täällä. En tiedä missä mä oon, mutta mä en ole täällä."

Olen taas viikon verran valunut hieman alaspäin. Päivä päivältä. Kun oikein miettii, osaan ajoittaa tämän laskun alun jo viime kuun loppuun. Silloin aloin vähän pienentää annoksia. Taas.
Nyt en enää ole syönyt viikkoon lounasta. Sen on korvannut nyrkillinen vihreää salaattia ja vettä.
Aamuisin puolet puuroannoksesta, jos sitäkään. Mandariineja, teetä. Porkkanoita.
En halua puhua siitä sen tarkemmin.
Tänään sain ensimmäistä kertaa syötyä kunnon päivällisen ilman että mitään hukkui roskiksen syövereihin siisteiksi paperipalloiksi naamioituneena. Kukaan ei voi arvatakaan mikä synti niiden käsipaperien sisälle on piilotettu.

Heti syömishetkellä se ei aiheuttanut oikein mitään tunteita.
Vasta nyt tätä kirjoittaessani, mieleen alkaa uudelleen muodostua kuva siitä kamalasta hiilihydraattivuoresta ja jauhelihakastikkeen kovista rasvoista. Ihan varmasti kamalasti kaloreita.
Tänä iltana pakolliseksi aktiviteetiksi muodostunut lihaskuntoharjoitus on pakko tehdä läpi vaikka jalat olisivat kuinka turtuneet askelkyykyistä. Jos meinaan kaatua niin sitten otan vain tukea jostain.
Ei se niin vaikeaa ole, ja kyllä kivun voi kestää. Ja uupumuksen.

Minua pelottaa joulu. Joulu kaikkine ruokineen ja herkkuineen ja istumisineen.
Onneksi en ole ikinä ollut jouluruokien ystävä, joten pientä annosta voisi ehkäpä selittää sillä. Mutta ne joulutortut ja piparit...
Pelottaa.

ps. Vihaan sitä kun talvella iho kuivuu ja hilseilee vaikka kuinka yrittäisi kosteuttaa. Niin, ja Hurts tekee oikeastaan ihan hyvää musiikkia.