Se on kai jonkinlainen klisee.
Kun joulun alla, lumisateessa, eksytään kirkkoon. Lämmittelemään, tai muuten vain katselemaan paikkoja.
Tänään minulle kävi niin, enkä näyttänyt olevan ainoa.
Keskikäytävällä seisoessa tulee kummallinen olo, kun katsoo koko korkeaa, koristeellista rakennelmaa. Ei sillä että olisin koskaan osannut olla kovin uskonnollinen, jätin rippikoulunkin väliin.
Mutta se, kun näkee miten suuren rakennelman ihmiset ovat tehneet jollekin, jota ei ole mitenkään konkreettisesti olemassa.
Jotkut ovat pystyttäneet suuren kivisen korun keskelle kaupunkia vain koska uskovat. Koska haluavat niin kovasti miellyttää jotain ylempää tahoa joka ei ole antanut itsestään mitään varmaa todistetta.
En oleta, että kaikki kirkkoa rakentaneet olisivat olleet uskovaisia, mutta jotkut olivat ja siksi se on rakennettu.
Koko juttu on jotenkin kummallinen, ja samalla hieman kiehtova.
Mutta samalla tuntuu, ettei koko rakennusta pitäisi olla enää olemassa.
Tietysti se on historiallinen paikka, ei sitä kuulu poiskaan jyrätä. Mutta se minkä takia kirkko on alunperin rakennettu, alkaa olla jo kuollut pois ihmisten mielistä.
Aika jyrää sitä alleen pahemman kerran.
Kristinusko tuntuu enää elävän vain joidenkin nunnien ja munkkien ajatuksissa, ja niissäkin vain juuri ja juuri.
Nykyään koko juttu on kuin joulupukki, ei kukaan siihen enää usko, mutta silti joka joulu jonkun on pukeuduttava ja uskoteltava olevansa viisisataa vuotta vanha lahjasampo.
Ja niin kaikki ehtoolliset, siunaukset ja rukoukset joita kirkoissa toimitetaan, alkavat tuntua pelkältä väkinäiseltä yritykseltä pitää jokin mennyt edelleen läsnä. Mutta se mennyt, eli todellinen ajatus joka niissä alunperin oli, on jo kulunut pois eikä sitä voi pelastaa.
Koko kirkostaeroamisjupakka, jota seurasin puolella korvalla satunnaisista uutispätkistä, oli ihan odotettavissa, mikäli sitä osasi odottaa. Ja syy siihen on juuri tämä.
Näin minä ajattelin, kun kävelin ristein koristellussa talossa.
3 kommenttia:
Itsekään en ymmärrä uskontoja, enkä todellakaan osaa niihin uskoa.
Silti mielestäni ehdoton usko Jumalaan on jotenkin kaunis asia, kunnioitan sellaisia ihmisiä jotka osaavat ottaa Jumalasta voimaa. Jostain sellaisesta jota minun mielessäni ei ole edes olemassa.
adagio: Totta. Toisaalta jokainen, joka ei usko jumalaan, uskoo varmasti johonkin jota ei välttämättä ole vielä kirjoitettu mihinkään teksteihin. Ihmisillä on kova tarve kuulua johonkin, ja uskonto on hyvä väline liittää kansaa laumoiksi. Jumalasta vain on tullut tässä suhteessa suosittu kohde.
Kaikkia pitäisi kunnioittaa, myös niitä jotka uskovat johonkin pakanalliseksi, tai jopa pahaksi, miellettyyn hahmoon. Heillä on pohjimmiltaan aivan sama motiivi uskoa kuin kristityilläkin. Kunnioitus vain on niin vaikeasti toteutettava käsite.
(Toivottavasti en ymmärtänyt viestiäsi ihan väärin, ja poikennut siksi ihan täysin aiheesta)
Hei. Olen lukenut blogiasi jo yli tunnin putkeen, kirjoitat niin kauniisti että voisin itkeä. Halusin kertoa sen sinulle ja yritin valita tekstiä, jota kommentoisin, kun tämä sattui silmiini.
Olet valitettavan paljon oikeassa. Tällä hetkellä usko kiirehtii kohti hautaansa, sillä maailma on liian pimeä, että ihmiset jaksaisivat uskoa ja monet jotka uskovat, käyttävät uskoaan väärin. Ovat unohtaneet siitä rakkauden ja ymmärryksen.
Mutta vielä se elää. Ehkä kutistuneena ja vaivaisena, mutta uskon, ettei se koskaan täysin kuole. Aina joskus se kokee vain pienen tappion, mutta nousee sitten taas, uudestaan ja uudestaan.
Minä uskon. Joskus haluaisin olla vihainen Jumalalle ja lakata uskomasta, mutten voi. Niin kuin sanoittaisiin keskellä kaunista päivää, että lakkaa hengittämästä.
Aina kun menen kirkkoon, en osaa hetkeen kuin olla hiljaa vain, sillä jotenkin tunnen sen. Sen, miten se on Jumalan huone ja miten rakkaus yltää korkeimpiin kupoleihin asti. Mutta ehkä minä olenkin pikkuinen hölmö ja uskoni onkin turha. Mutta toisaalta, enhän minä siinäkään mitään häviä.
Kiitos, kun kirjoitat. Se saa minut niin haikean surulliseksi ja samalla iloiseksi.
Lähetä kommentti