Iltapäivän auringon lämmittämässä teltassa ihmiset tyhjentävät kannujaan kunnes sitruunat makaavat kostealla pohjalla kuin rannalle huuhtoutuneet meritähdet. Välillä he irrottavat syliin tai laseihin liimatut kätensä taputtaakseen kohteliaasti miekkaa nielevälle naiselle ja tummaihoiselle Draculalle. Silinterihattuinen nainen soittaa harmonikkaa ja tuntuu vaihtavan kappaleita lennosta. Meidän, jotka emme saaneet lippuja iltanäytökseen, on vain yritettävä unohtaa ulkona odottava päivänvalo, ettei se pilaisi tunnelmaa.
Kaikki näyttää niin vaivattoman täydelliseltä, eivätkä naiset hikoile pisaraakaan. Se on melkein ylilunnollista.
Pian näytöksen jälkeen puhelin pamauttaa näytölleen viestin väärältä lähettäjältä.
Siitä on jo monta tuntia, enkä ole vieläkään keksinyt kunnon tekosyytä, miksen voisi lähteä rannalle huomenna. Totuus on, etten uskalla. Toinen totuus on, etten ole ikinä pitänyt rannalla olosta. Silti se kuulostaa minun sanomanani vain siltä, etten pidä seurasta. Lupaan heti huomenna näppäillä puhelinlinjoille vielä hieman lisää valkoisia valheita. Tai sitten en vastaa ollenkaan. Jos he olisivat oikeasti toivoneet minua mukaansa, he olisivat jo soittaneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti