Onko edes luvallista leppyä näin nopeasti? Muutama suvaitseva sana ja olen taas niin kuin ennenkin. Melkein noloa, mutta itsehän olen halunnutkin olla vähän erilainen viisitoistavuotias, en niin naurettava vastarannankiiski kuin useimmat. (Pelkään syyllistyväni pahempaan yleistämiseen kuin ne joille siitä huomautan)
Todistuksessa numerot 1, 0 ja 9. Kuka vanhempi ei olisi iloinen lapsensa hyvästä todistuksesta, vaikkei tämä olisikaan yltänyt sillä luokan parhaaksi (12 kymppiä)? Isä vetäisi pari huvittunutta vitsiä mutten välittänyt, äitikin oli tyytyväinen, jonkin aikaa.
Minulla on syömishäiriö ja kuinka monta kertaa olen oikeasti tapellut syömisestä vanhempieni kanssa? Kaksi kertaa? Ehkä vähemmän. Ehken osaa itse pitää aina itsestäni huolta mutta kun joku on määräämässä, ymmärrän että on paras totella, koska tiedättekö mitä? Vihaan riitoja. En osaa ikinä sanoa vastaan kunnolla vaikka mieleni kihisee myrkkyyn hukkuvia käärmeitä. En halua ikinä riitoja.
Ehkä siksi minulle pitää huutaa jostain pienemmästä kuin kiukuttelusta koska äiti nauttii siitä, ehkä se puhdistaa häntä ja hän tietää että alan kuitenkin aina itkeä. Toinen syy, miksi vihaan riitoja.
Isä ehdotti että menisimme ulos syömään loman kunniaksi. Hän ehkä näki meidän jo istuvan juhlavaatteissamme nauravana perheenä niiden muiden lomansa aloittaneiden keskellä.
Otin kantaa ravintolan valintaan kuten muutkin, toteamalla, etten halua siihen yhteen ravintolaan ja etten haluaisi mielellään syödä mitään pihviä.
Mutta se olikin tulitikku sytytyslangan päässä ja liekinpoikanen lähti innokkaasti nuolemaan tietään kohti dynamiittipötköä.
"Voi vittu mä olen niin kyllästynyt tohon valittamiseen. Saisit helvetti kokeista vaikka nelosia mut edes opettelisit syömään kunnolla! Ymmärrätkö sä että toi on sitä kolmevuotiaiden pelleilyä? Vittu kun nolottaa mennää ravintolaan jatkamaan sitä ainaista pelleilyä syömisen kanssa!"
"Enhän mä edes valittanut. Enkä valita melkein koskaan", yritin, ääni kaukana siitä varmasta sävystä jota tavoittelin. Mutta silloin sain kuulla, miten turhaa on väittää, että muka käyttäytyisin niin kuin normaalit 15-vuotiaat. Niin minä kai sitten väitin. Ja se oli turhaa, selvä.
Sitten isälle: "Toi on sun lapses voisit välillä säkin vahtia sen syömistä, eikä jätää sitä kokonaan mun hommaksi!"
Lopulta lähdimme kolmistaan. Minä, pikkusisko ja isä. Äiti kysyi vähän sitä ennen, melkein valmiina tulemaan sittenkin mukaan: "Saanko mä sitten valita annokseni rauhassa? Tulen jos en kuule mitään ininää teiltä."
"Ja raahaudut sitten sinne asti pilaamaan taas kaiken?", vastasin. (Ehkä sittenkin hieman teinikapinaa?)
Sitten hän jäi kotiin.
Häpesin hieman itkusta punoittavia silmiäni kun kävelimme ravintolaan, mutta söin siellä kiitettävän osan annoksestani ja olin siitä huolimatta hetken vähän paremmalla tuulella. Kotona äiti huusi taas jotain, mikä ei kuulunut minun huoneeseeni kovin hyvin, onneksi.
Ja nyt olen taas kuin mitään ei olisi tapahtunut. En vain jaksa olla vihainen kun toinenkaan osapuoli ei enää jaksa, vaikka välillä tuntuu että minun pitäisi.
Toivottavasti teidän lomanne alkoi tai alkaa paremmin.
Tämä onkin mitä loistavin sadas postaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti